"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin! Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto eläimillä on.
"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia. Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä. Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan. Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta jäätyy ainoastaan pinnalla.
"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan 40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä: ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.
"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää liikuntoa ja elämää — elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin asti kaikissa maailmanmeren osissa — tämän meren jota sanotaan kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu lukemattomille eläimille — ja minulle!"
Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla minuunkaan koskematta.
"Niin", hän lisäsi, "— sen kohdussa elämä vasta todellista on! Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka Nautiluksen tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään — ne jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias…"
Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:
"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"
"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville saatu."
"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin tarkistaa niitä?"