Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään käsittämättömällä kielellään.
Tilamme oli tällainen:
Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi. Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta. Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti loppu!
Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta näyttäen, lähestyi minua.
"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.
"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.
"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan jota niin inhootte."
Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen, ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:
"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei Nautiluksen tila ole toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten. Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."
"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, "Nautilushan on käynyt karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa paikassa."