"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion Nautiluksen kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua siihen keinoon jollei Nautilus pääse irti, mikä minun mielestäni olisi perin surkea tapaus."
"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."
"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"
"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."
"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."
Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi oli pysyä Nautiluksen vankina kuin joutua villien papualaisten käsiin.
Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että Ned Land yksin saisi ohjata venettä.
Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni, heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.
Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.
"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie! Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken tämän merellisensyönnin jälkeen."