"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää tahdo olla harpuunamiesten kuningas."
Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt; valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.
Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä suurella nautinnolla.
"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.
"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.
"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.
"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."
Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla, eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi", ja mehevillä jamssijuurilla.
Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo, mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen. Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8—10 metrin korkuisia palmuja, jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen, syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden tärkeimpiä ruokalajeja.
Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen tunnin perästä saavuimme Nautilukseen. Siellä ei näkynyt meidän tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini, missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.