Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet. Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea sen toisissa osissa.
Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja, joita linnut olivat oppineet varomaan.
Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.
"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.
"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.
"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."
"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."
"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."
Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä. Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin. Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.
Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.