Tottapa kanssapuhetta jo oli kestänyt jonkun ajan, sillä tämä nuori tyttö tuntui järkähtämättömällä lujuudella vastaavan kaikkiin Penellanin väitteisin.
— Kuinka vanha on eno Cornbutte? kysyi Maria.
— Liki kuudenkymmenen vuoden, vastasi Penellan.
— No niin! Eikö hän astu suorastaan vaarain eteen löytääksensä jälleen poikansa?
— Kapteinimme on vielä voimakas mies, väitti merimies. Hänellä on ruumis tammesta ja jäntäret teräksestä. Enkä epäilekään että hän vielä kerran menee merelle.
— Hyvä Penellanini, jatkoi Maria, kun rakastetaan, silloin ollaan vahvat. Muuten minulla on luja luottamus taivaan apuun. Te ymmärrätte minun ja teistä pitää tulla minulle avunvara.
— Ei, sanoi Penellan. Se on mahdotonta, Maria! Kukapa tietää, minne joudumme, ja mitä vastuksia olemme kärsimään tuomitut! Kuinka moni voimakas mies eikö ole menehtynyt niillä kulkuvesillä!
— Penellan, jatkoi tyttö, ei sanaakaan enää; jos kiellätte, niin luulen, ettette enää pidäkään minusta.
André Vasling oli hoksannut tämän nuoren tytön tarkoituksen. Hän mietti hetkisen aikaa, ja päätöksensä oli tehtynä.
— Jean Cornbutte, sanoi hän, mennen tätä sisään astuvaa vanhaa merimiestä vastaan, minä olen teidän miehenne. Asianhaaroja, mitkä tähän asti ovat tehneet minulle mahdottomaksi ottaa tarjoustanne vastaan, ei ole enää olemassa, ja minä pyydän teitä luottamaan rajattomaan uskollisuuteeni.