Siis päätettiin seurata tätä rannikkoa niin likite kuin mahdollista ja etsiä jälkiä.
Kun Jean Cornbutte päivällä lähdön jälkeen, ajatuksiin vajonneena, istui erästä karttaa vasten kallistuneena, tunsi hän pienoisen käsivarren laskettavan olkansa ympärille ja kuuli suloisen äänen kuiskaavan korvaansa:
— Olkaa huoleti, eno!
Hän kääntyi sinnepäin, hämmästyksestä sanaa suuhunsa saamatta. Maria pujotti kätensä hänen ympärillensä.
— Maria! tyttöni, täällä laivassa! puhkesi hän sanomaan.
— Tunteneehan nainen toki kehoituksen etsimään puolisotansa, kun isä menee laivaan pelastaaksensa poikaansa!
— Onneton Maria! Kuinka olet kestävä meidän vaivamme? Etkö ymmärrä, että läsnä-olosi voi tulla esteeksikin tiedustuksillemme?
— Ei, eno, minä olen väkevä.
— Kuka sen tietää, Maria, minne voimme ajautua: katso tätä karttaa! Me laskemme noita pohjoisia kulkuvesiä kohti, joita me merimiehetkin, vaikka kaikilla ajateltavilla vaivoilla kestytetyt, pelkäämme. Entä sitte sinä, heikko lapsi!
— Muistakaa, eno, että kuulun merimies-heimokuntaan. Minä olen kasvanut keskellä kertomuksia myrskyistä ja haaksirikoista. Paitsi sitä olenhan sinun ja vanhan ystävän Penellanin luona.