Vielä muutamia päiviä oli La Jeune-Hardiella taistelemista tuskallisia vastuksia vastaan. Miehistö teki miltei herkeämättä työtä sahan vieressä, ja monesti oltiin pakoitettuna ruutilla räjähyttämään pois tietä sulkevia vankkoja jääpantoja.

12 päivänä syyskuuta oli meri yhtenä kiintonaisena pintana, ilman lahtia tahi uria, ympäröiten aluksen kaikilta haaroilta, niin ettei sen käynyt eteenpäin meneminen eikä palaaminen. Lämpömäärä oli yhtähyvin yhä edelleen sama ja keskimäärin kuusitoista pykälää jäätökohdan alla. Hetki oli siis läsnä mennä talvimajoihin, niiden kärsimyksiä ja vaaroja kokemaan.

La Jeune-Hardie oli silloin itäisen pituuden 21 pykälän ja pohjoisen leveyden 77 pykälän kohdalla, Gaël-Hamken lahden suulla.

Jean Cornbutte teki nyt ensimäiset valmistuksensa talvenpitoon. Hän koki ensistäkin löytää jonkun lahden, jonka asema suojelisi alusta väkinäisiltä hirmumyrskyiltä ja ankaralta jäiden ajolta. Maa yksistään, jonka piti olla noin kymmenen peninkulman takana länteen päin, voi siinä suhteessa antaa luotettavan suojan, ja hän päätti sentähden tutkia sen.

Syyskuun 12 päivänä lähti hän astumaan, André Vasling, Penellan sekä molemmat matruusit Gradlin ja Turquiette muassa. Itsekullakin oli muassaan kahden päivän ruokavarat, ja he olivat paitsi sitä varustetut puhvelinvuodilla nukkumista varten.

Lumi, jota oli satanut kosolta ja jolla ei vielä ollut hankea, oli heille suureksi esteeksi. Monesti he upposivat vyötäisiä myöten ja taisivat paitsi sitä ainoastaan suurimmalla varovaisuudella vaeltaa eteenpäin, etteivät rakoihin putoaisi. Penellan, joka astui edellä, tunnusteli raudoitetulla sauvallaan tarkoin jokaisen pinnan epätasaisuuden.

Kello viiden aikana aamulla alkoi sumu saeta ja tämän vähäisen matkueen täytyi pysähtyä. Penellan haki jäälohkareen, joka voi suojata heitä tuulelta, ja nautittuansa evästään, yleisen valituksen ohella ettei ollut lämmintä juomaa saatavana, levittivät he lumelle puhvelinvuotansa, kääriytyivät niihin ja panivat kiini toisiinsa lepäämään. Uni saapui kohta näin suurten ponnistusten perästä.

Seuraavana aamuna heräsivät Jean Cornbutte ja hänen kumppalinsa noin yhtä jalkamittaa paksun lumikerroksen alle hautautuneina. Onneksi olivat heidän peräti läpipääsemättömät puhvelinvuotansa suojelleet heitä, ja lumikin oli ollut avullisena heidän ruumiinlämpönsä säilyttämiseen, estämällä sitä ulos säteilemästä.

Jean Cornbutte antoi heti lähdön merkin, ja puolenpäivän aikana havaitsivat he maan, jota ensin oli vähän vaikea eroittaa. Suunnattoman suuria jäämöhkäleitä, muutamat pystysuoraan halenneita, törötti siellä ja täällä: niiden huiput, muodoilleen mitä vaihtelehtavaisimmat ja monenkaltaisimmat, antoivat isomittaisen ja selvän kuvan kiteytymis-ilmiöistä. Lukemattomia vesilintuja pyrähteli lentoon merimiesten lähetessä, ja hylkeet, jotka loikoilivat pitkänään jäällä, katosivat tuota pikaa syvyyteen.

— Eipä tosiaankaan, sanoi Penellan, meiltä tule puuttumaan turkkinahkoja eikä otusta.