— Noiden eläinten luona, vastasi Jean Cornbutte, on kaikesta nähden jo ennen käynyt ihmisiä; muuten ne näissä asumattomissa tienoissa eivät olisi noin arkoja.
— Näillä tienoin ei käy muita kuin grönlantilaisia, sanoi André
Vasling.
— Enpä kumminkaan näe ollenkaan jälkiä grönlantilaisista, en yhtään asemapaikan tahi pienimmänkään majan jäännöstä, vastasi Penellan. Ohoi, kapteini, huudahti hän vähän aikaa sen perästä, tulkaa tänne! Minä olen löytänyt maapalan, joka on antava meille oivallisen suojan itäpohjoista vastaan.
— Sinne, lapseni! sanoi Jean Cornbutte.
Hänen kumppalinsa seurasivat häntä, ja kohta olivat kaikki Penellanin luona, joka ei ollut liioitellut. Joksikin korkea niemi pisti mereen, muodostaen rannikkoa vasten koukistumalla sangen tilavan sataman. Muutamia jäälohkareita uiskenteli keskellä, ja vesi, suojeltuna kylmimmiltä tuulilta, ei ollut vielä kokonansa mennyt jäähän.
Tämä paikka oli oivallinen talvimajaksi. Nyt ei muuta puuttunut kuin saada alus sinne. Kuitenkin havaitsi Jean Cornbutte, että lähinen jääkenttä oli melkeän paksu, jonka tähden oli käypä ylen työlääksi, jos ei mahdottomaksi, jystää kanava prikin siirtämistä varten määräpaikkaansa. Joku toinen lahti oli siis löydettävä; mutta turhaan Jean Cornbutte siinä mielessä loi silmänsä pohjoiseen päin. Rannikko oli melkeän pitkältä suora ja jyrkkä, ja toisella puolen äskenmainittua nientä oli se suorastaan alttiina pohjoisille tuulille. Nämä vastukset tekivät tämän muutoin niin pelkäämättömän kapteinin alakuloiseksi, sitä enemmin kuin André Vasling, vastaansanomattomiin syihin nojaten, näytti kuinka arveluttavaa heidän tilansa oli. Penellanilla oli täysi työ pysymästä vakuutuksessaan, että kaikki yhä edelleen tapahtui parhain päin.
Muuta neuvoa ei siis ollut kuin hakea vuorten eteläiseltä rannalta talvimaja prikille. Se oli sama kuin lähteä tuolle vaivaloiselle matkustukselle jääpantain läpi, jälleen takaisin; mutta muuta neuvoa ei ollut. Tämä pienoinen matkue lähti nyt jälleen laivalle ja astui ravakasti, sillä eväs alkoi loppua. Jean Cornbutte koki matkalla löytää jotakin vähäistä uraa tahi vaan railoakaan, jota kävisi kanavaksi laajentaminen. Mutta hukkaan.
Illan puoleen saapuivat he entiselle yöpaikalleen. Päivä oli ollut lunta satamaton, ja he taisivat vielä eroittaa, missä olivat maanneet. Kaikki oli siis valmiina yösijaksi ja he panivat pitkäkseen puhvelinvuodillensa.
Penellan, vihoissaan siitä että löytöretkensä oli niin huonosti päättynyt, nukkui levottomasti ja heräili tuontuostakin. Muutamalla semmoisella hetkellä tarkistui hänen huomionsa erääsen juminaan. Hän kuunteli tarkasti tätä juminaa, joka tuntui hänestä niin kummalliselta, että herätti Jean Cornbutten.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi Cornbutte, joka merimiehen tavan mukaan heräsi yhtä ripeänä ymmärryksen kuin ruumiin puolesta.