— Kuunnelkaapa, kapteini! vastasi Penellan. Ääni koveni tuntuvalla väkinäisyydellä.
— Voisiko se olla ukkosta tällä korkealla leveyskohdalla? sanoi Jean
Cornbutte nousten jaloilleen.
— Luultavasti kohta saamme tekemistä lauman kanssa valkeita karhuja! vastasi Penellan.
— Tuhannen tulimmaista! mutta emmehän vielä ole nähneet niitä.
— Vähää ennemmin tahi vähää myöhemmin, vastasi Penellan, taidamme odottaa heitä tänne. Ottakaamme siis heidät ensi alusta alkain hyvästi vastaan.
Penellan, tussarilla varustettuna, kiipesi varovasti heitä suojaavalle jääröykkiölle. Mutta yö oli pimeä ja taivas pilvessä, eikä voinut hän mitään havaita. Uusi tapaus sai hänen kumminkin kohta uskomaan, että syy juminaan ei ollutkaan etsittävänä heidän likimmässä ympäristössään. Samoin kuin Jean Cornbutte oli hän kauhistuksekseen huomannut, että syy juminaan, joka oli niin ankara, että heidän kumppalinsa heräsivät siitä, oli etsittävänä heidän jalkainsa alla.
Uudenlaatuinen vaara siis uhkasi heitä. Jyryn ohessa, joka toisinaan oli kuin ukkosen paukkumista, nähtiin jään aivan selvästi aaltoilevan. Pari matruusia menettivät tasapainonsa ja kaatuivat.
— Pitäkää varanne! huusi Penellan. Tulkaa tänne ylös!
— Me tulemme! kuului vastaus,
— Turquiette! Gradlin! Missä olette?