— Täällä olen minä, vastasi Turquiette, pudistellen lunta päällänsä.
— Tännepäin, Vasling! huusi Jean Cornbutte perämiehelleen. Entäs
Gradlin?
— Täällä olen, kapteini!… Mutta me olemme hukassa! huusi Gradlin kauhistuksella.
— Emme millään muotoa! vastasi Penellan. Kentiesi olemme pelastuneet.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, ennenkuin hirvittävä räiske kuului. Jääkenttä särkyi kokonansa ja merimiesten täytyi koukata heidän vierellään väikkyvään jääharkkoon kiini. Jos Penellan ei olisi heitä varoittanut, he olisivat olleet sangen vaarallisessa tilassa, sillä jään-järistys oli tapahtunut. Jäälakeudet olivat nostaneet ankkurinsa, kuten merimiesten on tapa sanoa. Tätä liikuntoa kesti lähes kolme minuutia, ja peljättävä oli, että juopa avautuisi juuri näiden onnettomain merimiesten jalkain alla. He odottivatkin päivää sanomattomassa tuskassa, he kun eivät tainneet hengen vaaralta askeltakaan astua, vaan olivat pakoitetut pitkää pituuttansa makaamaan, etteivät mereen suistuisi.
Auringon ensimäiset säteet näyttivät heille näyn, perin toisenlaisen, kuin mikä heillä edellisenä päivänä oli ollut. Se avara jääkenttä, joka silloin oli ollut yhtenä ainoana silmänkantamattomana pintana, oli nyt pirstottuna tuhansiksi erilaisiksi palasiksi, ja aallot olivat, jonkun meren-alaisen voiman kohottamina, viskanneet pois sen paksun peitteen, mikä niitä kahlehti.
Alus johtui Jean Cornbuttelle ensiksi mieleen.
Priki-parkaani! puhkesi hän sanomaan. Tottapa se on hukassa.
Mitä synkein epätoivo alkoi nyt kuvastua kaikkein kasvoihin. Aluksen hukka ennusti heille välttämätöntä, kohta lähestyvää kuolemata.
— Uskallusta, ystäväni! sanoi kuitenkin Penellan. Ajatelkaa toki, että tämän yön jäänjäristys on avannut meille tien jäiden läpi, niin että estymättä voimme viedä prikin talvimajoille. Katsokaapa tuonne! Enpä pety! Katsokaapa, tuolla on La Jeune-Hardie, peninkulmaa likempänä meitä kuin ennen!