Lokakuun 23 päivänä kello 11 aikana aamupäivästä lähti matkue liikkeelle kauniilla kuutamolla. Toimenpiteisin oli käyty, niin että matkustusta, jos niin tarvittiin, taittiin pitkittää joksikin kauan. Jean Cornbutte pani kurssin pohjoista kohti, seuraten rannikkoa. Jalat eivät tehneet jälkiä jäätyneellä lumella. Menon suunta määrättiin joistakin ylhäälle pistävistä esineistä, milloin huippuisesta kalliosta, milloin isosta jääkentälle temmatusta jäämöhkäleestä.
Viisitoista peninkulmaa vaellettua tehtiin seisahus, ja Penellan valmisti yösijat. Teltta levitettiin niin, että jäämöhkäle oli suojana tuulen puolella. Marialla ei ollut kovin paljon kiusaa kovasta pakkasesta, sillä onneksi oli tuuli heikennyt ja pakkanen samalla käynyt vähemmin läpitunkevaksi. Mutta monta kertaa oli tämän nuoren tytön täytynyt nousta reestä pois, ettei jäsenten puutumus olis estänyt veren kulkua. Muuten hänen vähäinen hyttinsä, jonka Penellan oli turkkinahoilla peittänyt, tarjosi kaiken mahdollisen mukavuuden. Yön eli, oikeammin sanoen, levon ajan tultua kannettiin tämä pieni hytti teltan alle, jossa se oli tytöllä makuukammiona. Iltaiseksi oli tuoretta lihaa, pemmikania ja lämmintä teetä. Estääksensä vaarallista keripukkia antoi Jean Cornbutte jokaisen saada muutamia noppia sitruunin mehua. Sitte antoivat he itsensä Jumalan huostaan ja vaipuivat unen helmoihin. Kahdeksan tuntia nukuttua astui kukin paikalleen matkueessa, ja runsaan aamuisen syötyä alkoi marssinta jälleen. Korkea hanki teki että koirat helposti vetivät rekeä, ja miesten oli toisinaan työläskin pysyä niissä.
Mutta yksi paha, joka pian oli saattava useimmat merimiehet koviin kärsimisiin, oli silmäin huikeneminen. Ensiksi alkoivat Aupic ja Misonne tuntea kipua silmissään. Kuunvalo, joka heijastui noilta äärettömiltä valkoisilta lakeilta, tulehdutti silmät ja tuotti tuskan miltei mahdottoman kärsiä.
Myös havaittiin eräs toisenlainen merkillinen valon taittumisen vaikutus. Toisinaan tapahtui kävellessä, että juuri kuin luuli laskevansa jalkansa jollekin töyrypaikalle, se painui alas vastusta tapaamatta, josta tuontuostakin kuperkeikkoja, vaikka toki ei vaarallisia, oli seurauksena. Penellan löi asian leikiksi, mutta varoitti yhtähyvin jokaista ottamasta askelta ennenkuin sauvalla oli tunnustellut eteensä.
Marraskuun 1 päivänä, kymmenen päivää matkaanlähdön jälkeen, oli matkue tullut 50 peninkulmaa edemmä pohjoiseen päin. Itsekutakin alkoi ylenpuolinen väsymys vaivata. Jean Cornbuttella oli hirmuinen tuska silmätaudista ja hänen näkövoimansa oli tuntuvasti vähennyt. Aupic ja Fidèle Misonne eivät arvanneet eteensä hamuilematta astua, kun heidän punertuneet ja ajettuneet silmänsä olivat ikäänkuin poltetut tuolla huikaisevalla heijastuksella. Maria oli onnekseen välttänyt nämä haitat istumalla pienessä hytissään, jossa hän oleskeli niin paljon kuin mahdollista, Penellan, lannistumattoman rohkeutensa kannattamana, kesti kaikki vaivat. Joka muuten paraiten piti puolensa ja jolle pakkanen ja silmätauti eivät näyttäneet mitään voivan, oli André Vasling. Rautainen ruumiinsa oli luotu semmoisiin vaivaloisuuksiin, ja häntä näytti tavallaan huvittavan nähdä, kuinka vankimmatkin miehet alkoivat käydä alakuloisiksi, ja hän alkoi aavistaa, että kohta puhallettaisiin paluusen.
Ja niinpä päätettiinkin marraskuun 1 päivänä yleisen voipumuksen tähden levähtää päivä tahi pari.
Leväyspaikan valittua alettiin majaa valmistella paraiten kuin taittiin. Huone oli laitettava lumesta niin, että sillä oli tukena joku ulkoneva kallioniemi. Fidèle Misonne suunnitteli hetikohta alusviivat, jotka olivat viittätoista jalkaa pitkät ja viittä jalkaa leveät. Penellan, Aupic ja Misonne lohkoivat leveillä puukoillaan isoja jäälohkareita, jotka he sitte latoivat seiniksi niinkuin muurari latoo kivet muuriksi. Kohta oli perämuuri kohonnut viiden jalan korkuiseksi ja joka paikasta pian yhtä paksuksi; rakennus-aineita, näetsen, ei puuttunut, ja tähdellistä oli, että rakennuksesta tuli tarpeeksi vankka, että kestäisi muutamia päiviä. Muurit olivat, liki kahdeksan tuntia työskenneltyä, valmiit; eteläsivulla oli ulosmentävä, ja telttapalttina pingoitettiin noiden neljän muurin yli, jota paitsi siitä ylijäänyt kappale laskettiin ovireiän eteen, joka täten tuli kätköön. Nyt ei muuta puuttunut kuin peittää koko laitos isoilla jäälohoilla, joita pantiin katoksi tälle väli-aikaiselle rakennukselle.
Kolme tuntia kovaa työtä tehtyä oli kaikkityyni valmiina, ja itsekukin turvautui majaan, väsyneenä ja alakuloisena. Jean Cornbutte oli siihen määrään voipunut, että tuskin kykeni askelta astumaan, ja André Vasling arvasi niin hyvästi käyttää hänen heikkoutensa hyväkseen, että viekoitteli hänen lupaamaan, ettei enää jatkaisi tiedustelemuksia näissä hirmuisissa autioissa.
Penellan tuskin enää tiesikään, minnepäin kääntyisi. Hän katsoi kelvottomaksi ja häpeälliseksi jättää toverinsa, epäluulojen nojalla joilla kenties ei perustusta ollut. Hän kokikin kaikin tavoin painaa niitä alas, ehkä turhaan.
Vaikka paluu jo oli päätetty, oli levon tarve kuitenkin niin suuri, että kolmen päivän kuluessa ei tehty mitään valmistuksia matkalle.