— Mikä se olisi? kysyi Jean Cornbutte.
— Että myrsky särkee jään, jolla olemme, samaten kuin se on särkenyt jäälohkareet niemellä, ja että siis joko ajaudumme merelle tahi hukumme.
— Se näyttää minusta mahdottomalta, vastasi Penellan, kun pakkanen on niin kova, että kaikki vetelät pinnat välttämättömästi jäätyvät. Katsokaammepa mitä lämpömittari osoittaa.
Hän pisti kätensä ulos ovireiästä ja jätti lämpömittarin vähäksi ajaksi lumeen. Sisään otettuna osoitti se 32 pykälää jäätökohdan alla.
— Kaksineljättä pykälää! Tämä on kovin pakkanen mikä meillä on ollut.
— Vielä kuusi pykälää, lisäsi André Vasling, niin elävä hopea jähmettyy!
Tuskallinen äänettömyys seurasi tätä muistutusta.
Kello 8 aikana aamulla teki Penellan vielä yrityksen mennä tilaa tutkimaan. Paitsi sitä oli välttämätöntä toimittaa ulosmenoa savulle, jonka tuuli tuontuostakin ajoi tupaan takaisin. Hän pani vaatteensa huolellisesti nappiin, sitoi päähineen pään ympäri nenäliinan avulla ja niin veti telttapalttinan ovelta pois.
Aukko oli kokonansa lumella tukittuna. Penellan otti raudoitetun sauvansa ja survasi sen siihen, mutta verensä jähmettyi kauhusta, kun hän tunsi, että kärki ei ollutkaan irtaalla vaan vastasi johonkin lujaan kappaleeseen.
— Cornbutte! sanoi hän lähenevälle kapteinille, me olemme elävältä haudatut.