— Mitä sanot? huudahti Jean Cornbutte.
— Minä sanon, että lunta on ajanut päällemme ja ympärillemme, ja että siis olemme elävältä haudatut.
— Meidän täytyy koettaa päästä lumen läpi, vastasi kapteini.
Nämä molemmat ystävät kävivät yhdessä tuohon aukkoa tukkivaan esteesen käsiksi, mutta eivätpä voineet sille mitään. Lumi oli kylmäytynyt jäämöhkäleeksi, joka oli enemmän kuin viittä jalkaa paksu ja yhtenä röykkönä huoneen kanssa.
Jean Cornbutte ei voinut olla huutoa päästämättä, josta Misonne ja André Vasling heräsivät. Kirous puhkesi Vaslingin huulilta ja kasvonsa lihakset vääristyivät.
Samassa tunki savua vielä paksummalta takaisin, sillä kun nyt ei ollut ulosmenoa laisinkaan.
— Lempo niinkin! huudahti Misonne. Kamiinin torvi on jäästä tukkeutunut.'
Penellan otti taas sauvansa ja mursi putken hajalle, sittekuin sitä ennen oli viskannut lunta hiilokselle, sen sammuttaaksensa, josta nousi niin vahvalta savua, että tuskin voi nähdä lampun liekin. Sitte koetti hän sauvalla saada reikää auki, mutta tapasi ainoastaan jääkallion.
Nyt ei muu auttanut kuin odottaa hirmuista loppua, mutta sen edellä tuskallista tukehtumista. Savu, joka tunki näiden onnettomain kurkkuihin, tuotti tuskan, jota oli mahdoton kauan kärsiä, ja kohta oli heiltä ilmaakin puuttuva.
Maria tuli nyt ulos pienestä hytistään, ja hänen läsnäolonsa, joka saatti Jean Cornbutten epätoivoon, sitä vastoin vähin rohkaisi Penellania. Hänestä tuntui mahdottomalta, että tämä lapsiraukka olisi tuomittu näin hirmuiseen kuolemaan.