Jean Cornbutte oli kerännyt omaisuuden, joka hänen tilaiselleen miehelle ei ollut vähäinen. Kauan aikaa kuljetettuaan alusta eräälle rikkaalle laivan-isännälle Havressa, asettui hän syntymäkaupunkiinsa ja rakennutti omassa nimessään La Jeune-Hardie-prikin. Useat reisut pohjoisille seuduille onnistuivat ja Cornbutte sai aina edullisen menekin puu-, rauta- ja tervalasteilleen. Jean Cornbutte jätti sitte päällikkyyden pojalleen Lous'ille, joka oli kolmekymmenvuotias nuori mies ja kaikkein rantapurjehtijain yhtäpitävän todistuksen mukaan ripein merimies Dunkerquessa.
Louis Cornbutte oli viime kerran kotoa lähtiessään karvaalla mielellä eronnut Mariasta, orpanastaan ja kihlatustaan, joka taas puoleltaan oli pitänyt luvun hänen poissaolonsa päivistä. Maria ei ollut täyteen kahdenkymmenen vanha; hän oli kaunis flamlantilais-neito, muutamia pisaroita hollantilaista verta suonissaan kantava. Äitinsä oli kuolinvuoteellaan uskonut hänen veljensä Jean Cornbutten huostaan, joka rehellinen merimies rakastikin häntä kuin omaa lastansa ja tuossa aiotussa avioliitossa näki todellisen ja pysyväisen onnen lähteen.
Prikin tulo oli onnellinen loppu isommalle kauppavehkeelle, josta Jean Cornbutte odotti melkoista voittoa. La Jeune-Hardie oli kolme kuukautta sitä ennen lähtenyt Dunkerquesta ja palasi nyt Bodö nimisestä norjalaisesta satamasta, tehtyänsä erinomaisen nopean reissun.
Kotiin tultuansa tapasi Jean Cornbutte koko talonväen liikkeellä.
Maria, ylen onnellisena, oli juuri hääpukua päällensä ottamassa.
— Kunhan vaan priki ei tulisi ennen meitä, sanoi hän.
— Joudu, lapseni, vastasi Jean Cornbutte, sillä tuuli on pohjoisesta ja La Jeune-Hardie tulee hyvää vauhtia, kun sillä on tuuli myötäinen.
— Onko, eno, ystävillemme jo sana annettu? kysyi Maria.
— On annettu.
— Entäs notariolle ja papille?
— Ole huoleti! Jos tulemme ketään odottamaan, niin se lienee sinua.