Käyntiä kesti tällä tavoin noin puolen tunnin ajan, kun Penellan yhtäkkiä seisahtui ja näytti kuuntelevan. Toiset riensivät sinne.
— Ettekö ole mitään kuulleet? kysyi hän.
— Emme mitään, vastasi Misonne.
— Sepä oli kumma! jatkoi Penellan. Minusta oli kuin olisin kuullut huutoja tuolta suunnalta.
— Huutojako? kysyi se nuori tyttö. Siis olisimme määräpaikkaa likellä!
— Ei se sentähden ole vissi, vastasi André Vasling. Näiden korkeiden leveyspykäläin kohdalla ja tällä kovalla pakkasella ääni kulkee mahdottoman kauas.
— Olkoon miten hyvänsä, sanoi Jean Cornbutte, niin eteenpäin, jos mieli ei paleltua.
— Ei! huusi Penellan. Kuulkaapa!
Muutamia vienoja, mutta kumminkin eroitettavia ääniä kuului. Huudot ilmaisivat kipua ja tuskaa. Ne kuuluivat kahdesti. Oli kuin joku olisi apua huutanut. Heti sen jälkeen kaikki jälleen vajosi hiljaisuuteen.
— Enpä olekaan erehtynyt, sanoi Penellan. Eteenpäin!