26 päivänä tuuli siirtyi itäpohjoiseen, ja lämpömittari osoitti 35 pykälää. Jean Cornbutte teki loppuansa ja poikansa etsi turhaan välikappaletta hänen tuskainsa asettamiseksi. Mainittuna päivänä tuli hän kumminkin äkki-arvaamatta André Vaslingin päälle ja onnistui tempaisemaan häneltä yhden sitruunin, josta Vasling juuri oli rupeamallaan mehua imemään. Vasling ei edes huolinutkaan teeskennellä. Näyttipä niinkuin päinvastoin olisi odottanut tilaisuutta panna hankkeitaan alkuun.
Sitruunin mehu hiukan vahvisti Jean Cornbuttea, mutta hän tarvitsi, voidakseen olla jalkeilla, enemmän tätä lääkettä. Maria rukoili polvillaan André Vaslingia, saamatta kuitenkaan mitään vastausta, ja Penellan kuuli eräässä tilassa tuon katalan sanovan kumppaleillensa:
— Vanhus on hengenlähdössä! Gervique, Gradlin ja Pierre Nouquet kohta eivät kykene mihinkään. Niiltä toisilta katoavat voimat päivä päivältä. Hetki lähestyy, jona heidän henkensä ovat meidän vallassamme.
Samaan aikaan päättivät Louis Cornbutte ja hänen toverinsa, etteivät kauemmin hukkaisi aikaa vaan käyttäisivät vielä jälellä olevia voimiansa. He päättivät ensi yönä tappaa nuo onnettomat, ettei sama kohtalo heitä itsiänsä tapaisi.
Lämpömäärä oli vähän ylennyt. Louis Cornbutte ryhtyi siihen vaaralliseen yritykseen, että meni ulos koettamaan saada ampua jotakin tuoretta.
Hän käveli, kuten arveli, noin kolmen peninkulman paikoille aluksesta, mutta sattui, täällä tavallisten kangastuksien eksyttämänä, ulkonemaan edemmä kuin oli aikonut. Se oli älyttömästi tehty, sillä vereksiä petoeläinten jälkiä näkyi lumessa. Louis Cornbutte ei kuitenkaan tahtonut palata tuomatta jotakin tuoretta lihaa muassaan, ja hän jatkoi siis kulkuaan, kunnes tunsi omituisen pyörrytyksen tykönänsä. Se oli niinsanottua lumihuimausta.
Valonheijastus otti hänen kohta niin kovaan, että hänestä oli niinkuin tuo valkoinen väri olisi tunkenut koko hänen olentonsa läpi, ja häntä alkoi inhoittaa ja kuvottaa. Silmänsä olivat verittyneet ja katsantonsa epävakainen. Hänestä oli niinkuin hän olisi mielensä menettävä. Huolimatta ottaa selkoa näistä vaarallisista oireista, jatkoi hän käyntiään ja sai linnun näkyviin, jonka sai ammutuksi. Mennäksensä otusta ottamaan, teki hän harppauksen eräältä jääkappaleelta, kuten arveli ainoastaan kahta jalkaa korkealta. Mutta sitäpä olikin kymmenen, ja hän sai sentähden aivan ankaran tuiskauksen. Nyt huimasi häntä vielä kovemmin, ja hän alkoi apua huutaa, ilman että oikeastaan tiesi mitä varten, hän kun ei ollut pudotessaan vahingoittunut. Jäsenensä sillä välin kangistuivat kylmästä, itsensä säilyttämisen vaisto pääsi taas vallalle ja hän kömpi työläästi jaloilleen.
Ei aikaakaan kun tunsi paistetun sianlihan käryn haistimiansa koskettavan. Koska tuuli oli siltä suunnalta, missä laiva oli, päätti hän hajun tulevan sieltä, vaikka ei voinut käsittää, mitä varten siellä niin vaaralliseen tekoon oli ruvettu. Ei mikään näetsen ollut enemmin omansa houkuttelemaan sinne saaliinhimoisia jääkarhuja.
Louis Cornbutte lähti siis jälleen prikiin päin astumaan, synkeissä aavistuksissa, jotka hänen ylen kiiboitetussa tilassaan kohta yltyivät kauhistukseksi. Hänestä oli kuin suunnattoman suuria röykköjä liikkuisi taivaanrannalla, ja häntä arvelutti, eikö jää järissyt hänen jalkainsa alla. Useita noita liikkuvia röykköjä näkyi aluksen ja hänen välillään, ja hänestä näytti niinkuin ne vyöryisivät aluksen kupeita vasten. Hän seisahtui niitä visummin tarkastelemaan, ja kauhistuksensa oli sanomaton, kun tunsi ne laumaksi mahdottoman suuria jääkarhuja.
Nämä elävät oli sinne houkutellut se paistin haju, minkä Louis Cornbutte vastikään oli tuntenut. Hän lymysi pienoisen töyryn taa ja näki petoja olevan kolme, jotka parastaikaa kapusivat niille jääjärkäleille, joiden takana La Jeune-Hardie oli.