Ei voinut hän mistään merkistä päättää, että vaara oli prikissä tietona, ja hirmuinen tuska kouristi hänen sydäntänsä. Miten puollustaa itsensä noita peljättäviä vihollisia vastaan? Kävisivätkö André Vasling ja sen kumppalit yhteen tuumaan muun miehistön kanssa tässä yhteisessä vaarassa? Kykenisivätkö Penellan ja ne toiset, puoleksi nälistyneet ja vilusta kangistuneet, vastustamaan noita huiman nälän häätämiä petoja? Vai tulisivatko he hätäytetyiksi ja ensi päällekarkauksessa rusennetuiksi?
Nämä ajatukset leimahtelivat tuota pikaa ristiin rastiin Louis Cornbutten aivoissa. Karhut olivat kavunneet jääjärkäleille ja kävivät nyt alukseen hyökäämään. Louis Cornbutte taisi nyt jättää piilopaikkansa ja kontaten pitkin jäätä, lähetä alusta. Kohta voi hän nähdä, kuinka nuo jättiläis-eläimet raastivat telttaa kynsillään rikki ja astuivat kannelle. Louis Cornbuttella pisti silmänräpäykseksi se ajatus päähän että pyssynlaukauksella varoittaisi tovereitansa; mutta jos ne ilman aseitta tulisivat esiin, ne välttämättömästi olisivat hukassa, eikä mistään näkynyt, että heillä oli tietoa tästä uhkaavasta vaarasta.
XV.
Jääkarhut.
Louis Cornbutten otuksen ajoon lähtiessä oli Penellan huolellisesti sulkenut kannen luukun ja sitte asettunut kamiinin eteen, jolla aikaa hauen toverinsa olivat turvautuneet vuoteisinsa, niissä vähänkään lämmitäksensä.
Kello oli silloin kuusi illalla ja Penellan oli iltaista laittamaan rupeamassa. Hän meni varastohuoneesen hakemaan joitakuita palasia suolattua lihaa, joista aikoi liottaa suolan pois kiehuvassa vedessä. Palattuansa näki hän André Vaslingin istuneen hänen paikalleen, sianlihaa paistinpannussa paistamaan.
— Minä istuin siinä ennen teitä, sanoi Penellan tuimasti. Miksi olette istuneet minun paikalleni?
— Samalla oikeudella kuin te vaaditte sitä takaisin, vastasi André
Vasling, minä tarvitsen paistaa iltaruokani.
— Te otatte tuossa paikassa sen pois, muuten kyllä näemme!
— Emme näe mitään, vastasi Vasling. Sianliha tulee paistetuksi tahtonette tahi ei!