21 päivänä toukokuuta lähti vihdoin Louis Cornbutte talvimajoiltaan, käytyänsä viimeisen kerran isänsä haudalla. Ripeiden merimiesten sydämet täyttyivät ilolla ja surulla yhtä haavaa, sillä eipä mielikarvaudetta eroita paikoilta, missä on nähty ystävän kuolevan. Tuuli oli pohjoisesta ja niin myötäinen kuin mahdollista. Usein oli tie salvettuna jäillä, jotka olivat läpisahattavat, ja monesti tapahtui, että kokonaisia jäävuoria keräytyi aluksen eteen, joita ainoastaan poraamalla kävi eroittaminen. Vielä kuukauden ajan oli purjehdus täynnä vaaroja, jotka useissa tiloissa häviöllä uhkasivat alusta: mutta väestö oli kestytetty ja vaarallisiin liikehtimisiin tottunut. Penellan, Pierre Nouquet, Turquiette ja Fidèle Misonne tekivät mitä kymmenen matruusia muuten tekevät, ja Marialla oli kullekin heistä kiitollisuuden hymy palkinnoksi.
La Jeune-Hardie pääsi vihdoin ulos jäistä Jan-Mayen saaren leveysmitan tasalla. Kesäkuun 25 päivänä tavattiin aluksia, jotka purjehtivat pohjaan päin hylkeen ja valaskalan pyyntiin. Priki oli tarvinnut kuukauden päästäkseen ulos pohjoisesta merestä.
Elokuun 16 päivänä tuli La Jeune-Hardie Dunkerquen näkyville. Tähystäjä oli merkillä ilmoittanut aluksen tulon, ja koko sataman väestö riensi aallonsärkijälle. Sukulaiset ja ystävät syleilivät kohta näitä ripeitä poikia. Se vanha pappi likisti Louis Cornbutten ja Marian sydäntänsä vasten, ja niistä kahdesta messusta, mitkä hän luki seuraavina kahtena päivänä, oli toinen Jean Cornbutten sielunrauhan ja toinen näiden molempain kihlattuin onnen eteen, jotka niin monen kärsimisen perästä vihdoin olivat yhdistetyiksi tulleet.
MONT BLANC VUORELLE NOUSU.
Elokuun 18 päivänä tulin Chamonix'iin sillä lujalla päätöksellä, että maksoi mitä maksoi, nousisin Mont-blanc'ille. Ensimäinen yritykseni elokuulla 1869 oli mennyt hukkaan. Paha ilma ei sallinut minun päästä edemmä kuin Grands-Mulets'ille. Suhteet eivät näyttäneet tälläkään kerralla muodostuvan myötäisemmiksi; sillä ilma, joka 18 päivän aamulla näytti myötäiseltä, muuttui yhtäkkiä puolenpäivän aikana. Mont-blanc otti lakin päähänsä, käyttääkseni maan lasten puheenpartta, ja alkoi polttaa piippuansa, joka toisin sanoen on, että vuori peittyi pilviin ja että lumi, kovan länsi-eteläisen myrskyn ajelemana, muodosti pitkän juovan Brevna-jäätiön äärettömiä syvyyksiä kohti. Tämä juova osoitti ymmärtämättömille matkailijaille tietä, jota heidän vastoin tahtoansa olisi täytynyt seurata, jos olisivat uskaltaneet nousta vuorelle.
Seuraava yö kävi vaikeaksi; sade ja myrsky yhä raivostuivat, ja ilma-puntari, joka osoitti "vaihtelevaista" ilmaa, noudatti liikkumattomuutta, joka voi ärryttää epätoivoon asti.
Aamuhämärissä kumminkin muutamat ukkosen jyräykset ilmoittivat muutoksen tapahtuneeksi. Taivas selkeni, vuori tuli näkyviin, ja tuuli, joka oli muuttunut länsipohjoiseksi, salli nähdä Balme-solan päällitse, joka sulkee Chamonix-laakson pohjoisen puolella, muutamia keveitä pilviä, joita tervehdin kauniin ilman enteinä.
Vastoin näitä hyviä merkkiä, ja vaikka ilmapuntari näytti tahtovan nousta, selitti opastajapaikan esimies Chamonix'issa, herra Balmat, ettei vielä ollut aika ajatella vuorelle nousua.
— Jos ilmapuntari jatkaa nousemistaan, lisäsi hän, ja ilma pysyy kaltaisenaan, niin lupaan teille oppaat ylihuomiseksi tahi kentiesi jo huomispäiväksi. Sillä aikaa ehdotan että, hillitäksenne kärsimättömyyttänne ja pehmittääksenne jäseniänne, lähdette matkalle Breventille. Pilvet pian hajautuvat ja te tulette tilaisuuteen tehdä itsellenne selvän käsityksen kuljettavastanne tiestä, päästäksenne Mont-blanc'in huipulle. Jos sen pulan perästä vielä rohkenette, niin koettakaa onneanne.
Nämä eräänlaisella äänenkorolla lausutut sanat eivät juuri olleet kehoittavaiset, ja vaativat miettimään asiata. Kumminkin myönnyin ehdoitukseen ja hän valitsi oppaakseni erään karskiluontoisen ja luotettavan nuoren miehen, Edvardi Ravenelin, joka oli ammattiinsa täydellisesti harjaantunut.