— Mutta kuinka taisivatkin nämä matkailijat olla niin varomattomat? sanoin minä Ravenelille. Mikä hulluus niin myöhäisenä vuoden-aikana lähteä semmoiselle matkalle! Olisivatpa lähteneet elokuulla!
Turhaan koetin poistaa tämän surullisen kertomuksen vaikutusta mielestäni. Onneksi ilma vähitellen selkeni, ja ihanan auringon säteet hajoittivat pilvet, jotka vielä peittivät Mont-blancin, ja samalla nekin, jotka sieluni pimittivät.
Matkamme päättyi mielen mukaisesti. Lähdettyämme navettain luota Planpraz'in tykönä, jotka ovat 6,500 jalkaa korkealla, vaelsimme lumisohjossa ja alasvierineiden kivilohkareiden yli, kunnes tulimme eräälle jyrkälle, La Cheminée nimiselle vuoripenkerelle, jota oli käsin ja jaloin kiipeäminen. Kahdenkymmenen minuutin perästä olimme Breventin kukkulalla, josta näkyala on ihmeteltävä. Mont-blanc näkyy sinne kaikessa majesteetissaan. Vankoille alustoilleen lujasti perustuneena vuorijättiläs näyttää kimppuunsa yllyttävän myrskyjä, jotka lannistuttavat voimiansa hänen jääkilpeään vasten, samalla kun yltympäri sitä kohoaa, ikäänkuin turhaan kilpaillen ennättääkseen hänen korkeuteensa, vuorenhuipuista koottu henkivartio, joka kantaa selviä merkkiä pitkällisestä häviämisestä.
Ihanalta penkereltä, jolla nyt olimme, taisimme, vaikka vielä vaillinaisesti, arvailla ne matkan pituudet, mitkä vielä ovat kuljettavina, ennenkuin tullaan Mont-blancin kukkulalle. Vuoren laki, joka Chamonix'ista katsottuna näyttää olevan niin likellä Dôme du Goûter'ia, on nyt todellisella paikallansa. Useita tasamaita, jotka tekevät yhtä monta pengertä, joita täytyy pyrkiä ylös ja joita ei sovi laaksosta nähdä, paljastuu nyt silmäin eteen, perspektivin (etenemys-kuvauksen) lakien mukaan vielä enemmin enentäen ikävöityn päämaalin kaukaisuutta. Bossons-jäätiö näkyy kaikessa kirkkaudessaan jääsaikaroineen ja möhkäleineen, jotka, kuin aallot kuohuvassa meressä, näyttävät pieksevän Grands-Mulets'in kallionkylkiä, jonka juuri katoaa niiden sekaan.
Tämä ihmeellinen näytelmä ei ollutkaan omiaan haluani laimentamaan, ja lujempi kuin koskaan ennen oli päätökseni oppia tuntemaan tätä minulle vielä outoa maailmata.
Ihastus valtasi matkakumppalinikin, ja tästä hetkestä alkaen aloin uskoa, etten tulisikaan yksinäni kiipeämään Mont-blancille.
Me palasimme Chamonix'iin. Ilma kävi yhä paremmaksi; ilmapuntari yhä nousi verkallensa, ja kaikki asianhaarat näyttivät muodostuvan mitä parhaimmiksi.
Hämärissä seuraavana päivänä riensin oppaiden päällysmiehen luokse. Taivas oli pilvetön; tuuli, miltei tuntumaton, oli vakaantunut itäpohjoiseksi. Mont-blancin vuoriharjanne, jonka etevimpiä huippuja nouseva aurinko valaisi, näytti kutsuvan meitä käymään luonansa. Eipä sopinutkaan niin epäkohtelias olla että olisimme hyljänneet näin ystävällisen kutsumuksen. Herra Balmat, kysyttyänsä neuvoa ilmapuntariltaan, selitti nousemisen mahdolliseksi ja lupasi hankkia minulle kaksi ohjesäännössä määrättyä opasta sekä kantajan. Minä annoin hänen vapaasti järjestää kaikki asiat niinkuin hän tahtoi. Mutta tapaus, jota en ollut edeltäpäin arvannut, yritti tekemään vähän hämmennystä valmistuksissa.
Lähtiessäni opastajain asuntopaikasta kohtasin Edvard Ravenelin, eilisen oppaani.
— Yhäkö vielä aiotte nousta Mont-blancille? kysyi hän.