Ensimäisen mielenkuohun asetuttua, alkoi Jean Cornbutte miettiä mitä oli tapahtunut, ja jo pari päivää prikin kotiintulon jälkeen sanoi hän André Vaslingille:
— Oletteko, André, aivan varma siitä, että poikani on hukkunut?
— Varmako? olen kaiketi, vastasi Vasling.
— Ja oletteko tehneet kaikki, mitä tehdä voitiin, löytääksenne hänen jälleen?
— Kaikki, epäiltämättä, h:ra Cornbutte! On vaan, valitettavasti, kovin vissi että Mal-virran pyörre on niellyt hänen ja molemmat matruusit.
— Miltä mielestänne tuntuisi pitää perämiehenä yhä edelleen päällikkyyttä La Jeune-Hardiessa?
— Se tulee siihen, kuka tulee olemaan sen kapteinina, h:ra Cornbutte.
— Kapteinina tulen minä olemaan, vastasi tämä vanha merimies. Minä aion joutuisasti jälleen varustaa alukseni, valita miehet ja lähteä poikaani hakemaan.
— Poikanne on kuollut, vastasi Vasling varmasti.
— Se on mahdollista, André, vastasi vilkkaasti Jean Cornbutte, mutta onpa mahdollista sekin, että on pelastunut. Minä aion hakea häntä kaikista Norjan satamoista, joihin hän mahdollisesti on voinut ajautua, ja saatuani varmuuden siitä, etten koskaan enää saa häntä nähdä, mutta myös sitte vasta, tahdon palata tänne kuolemaan.