— Ja kuka on tuo varteva mies, — sanoin minä, — tuo vähän pöyhkeän näköinen, joka nyt astuu sisään? Hänen mustista nääveleistään päättäen luulisin hänen soturiksi.
— Se on mormonilainen, — vastasi minulle tohtori, — eräs "vanhin", herra Hatch, yksi niitä suuria saarnamiehiä viimeisten päiväin pyhäin kaupungissa. Mikä kaunis miehen perikuva! Katsokaapa vain tuota uljasta silmänluontia, tuota arvokasta muotoa, tuota ryhtiä, niin erilaista jankin suhteen. Herra Hatch palajaa Saksanmaalta ja Englannista, jossa hän menestyksellä on saarnanut mormonien oppia, sillä tällä lahkolla on paljo seuralaisia Europassa, joiden se sallii elää eri maiden lakien mukaan.
— Mutta, — muistutin minä, — onhan monivaimoisuus kielletty
Europassa.
— Sepä on tietty, herraseni, mutta älkää luulkokaan että monivaimoisuus on pakollista mormonilaisille. Heidän päällysmiehellään Brigham Youngilla on vaimola, se kun on hänelle mieleinen, mutta kaikki hänen oppilaisensa Suolajärven rannoilla eivät noudata hänen esimerkkiään.
— Niinkö tosiaankin? Entäs herra Hatch?
— Herra Hatchilla on vain yksi vaimo ja hänestä on siinä kylliksi. Muuten aikoo hän selvittää meille oppijärjestelmänsä esitelmässä, jonka tulee antamaan jonakuna iltana.
— Kyllä silloin salonki on täynnä, — sanoin minä.
— Niin, — vastasi Pitferge, — jos eivät pelipöydät vie häneltä kovin paljon kuulijoita. Te tiedätte, että keulasalongissa pelataan. Siellä on eräs ruman- ja ilkeännäköinen englantilainen, joka näkyy johtavan sitä peliseuraa. Se on häjynkurinen, huonomaineinen ihminen. Oletteko havainneet häntä?
Sittekuin tohtori vielä oli antanut muutamia selityksiä, tunsin minä niistä saman henkilön, joka samana aamuna noilla hullummaisilla vedoillaan laivahylystä oli kääntänyt huomiota puoleensa. Vaarin-ottoni ei siis ollut minua pettänyt. Dean Pitferge ilmoitti minulle, että hänen nimensä oli Harry Drake. Hän oli erään Calcuttassa asuvan kauppiaan poika, pelari, irstaileva, kahden-miekkailija, miltei häviöön joutunut veijari, joka arvattavasti Amerikassa nyt aikoi koettaa seikkailevaista elämätä.
— Tuommoiset ihmiset, lisäsi tohtori, — löytävät aina imartelijoita, jotka heitä mielistelevät, ja tällä on jo joukko lurjuksia ympärillään, joiden keskus hän on. Niissä olen havainnut erään pienen, pyöreä-vartisen, nykerä-nenäisen, paksu-huulisen, lasisilmissä käyvän miehen, joka lienee joku saksalainen juutalainen juuri oikeata laatua. Hän sanoo itsensä tohtoriksi, mutta minä sanon, että hän on huonomman puolinen konna ja Draken ihmettelijä.