Dean Pitferge, joka äkkiä siirtyi aineesta toiseen, nyhjäsi samassa minua kyynärpäällään. Minä katsahdin salongin ovelle, jonka kautta eräs parikymmen-vuotias nuori mies ja seitsentoista-vuotias tyttö astuivat käsitysten sisään.
— Kaksi äsken nainuttako? — kysyin minä.
— Ei, — vastasi minulle tohtori puoleksi surullisella äänellä, — kaksi aikoja sitte kihlautunutta, jotka vain odottavat pääsyänsä New-Yorkiin saadaksensa naida. He ovat äskettäin päättäneet matkailemisensa Europassa — perheensä suostumuksella tietenkin — ja nyt he tietävät olevansa toisillensa luodut. Kelpo nuorukaisia! Onpa hupaista heitä katsella. Usein näen heidät kallistuneina koneesen vievän alaskäytävän ylitse, jossa lukevat rattaiden pyöräyksiä, jotka eivät liiku niin nopeasti kuin he soisivat. Ah! herraseni, jos höyrykattilamme lämmitettäisiin tuli-kuumiksi, niinkuin näiden nuorukaisten sydämet ovat, niin kyllä höyryn voima enenisi.
Yhdestoista luku.
Kello yhden aikana samana päivänä pani eräs ruorimies seuraavan ilmoituksen ison salongin ovelle:
Lev. 51 pyk. 15 m. P.
Pit. 18 pyk. 13 m. L.
Matkaa Fastenetista 323 penink.
Tämä kirjoitus merkitsi, että me puolenpäivän aikana olimme 323 peninkulmaa Fastenetin valotornista, viimeisestä minkä olimme nähneet Irlannin rannikolla, ja 51 pykälän 15 minuutin kohdalla pohjoista leveyttä sekä 18 pykälän 13 minuutin kohdalla läntistä pituutta Greenwichin tähtitornista. Tällä tavalla kapteini ilmoitti asemansa, jonka matkustajat joka päivä saivat lukea samalta paikalta. Katsomalla tähän ilmoitukseen ja merkitsemällä karttaan sen osoitukset saatettiin siis seurata Great Easternia hänen matkallansa. Tähän asti laiva ei ollut kulkenut enempää kuin 323 peninkulmaa, ja pakettivene, joka on arka kunniastaan, ei saa mennä vähempää kuin 300 peninkulmaa vuorokaudessa.
Erottuani tohtorista vietin minä jäännöksen päivää Fabianin parissa. Me olimme siirtyneet perän puoleen, eli, kuten Pitfergen oli tapa sanoa: "menneet maalle kävelemään". Yksinämme ja peräpeilin syrjää vasten nojaten seisoimma me siellä ja katselimme tuota ääretöntä merta. Läpitunkevia huuruja, aaltojen roiskeessa tislattuja, nousi aina meihin asti. Pieniä vesikaaria, valonsäteiden taittumisesta syntyneitä, leikitteli meren vaahdossa. Potkuri telmi neljäkymmentä jalkaa silmäimme alla, ja sen syvemmälle upotessa pieksivät sen lastat laineita sitä enemmällä voimalla, ja sen vaskitus kimelteli vedessä. Meri oli näöltään kuin summaton paljous uiskentelevia smaragdi-kiviä. Tuo valkeavaahtoinen vana laivan perässä ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, hämmentäen samaan maitovalkeaan tiehen aallonkuohun potkurista ja rattaan siivistä.