Fabiani katseli ääneti tätä aaltojen huikaisevaa leikkiä. Mitä mahtoi hän nähdä tuossa uiskentelevassa peilissä, joka kuvasteli mielikuvatuksen mitä kummallisimpain oikkujen mukaan. Kulkiko hänen silmäinsä ohitse joku katoavainen kuva, joka viittasi hänelle viimeistä jäähyvästiä? Keksikö hän jonkun vajonneen varjon noissa laineissa? Hän näytti tavallista murheellisemmalta, enkä rohjennut minä kysyä häneltä syytä hänen murheesensa.
Pitkän ero-aikamme jälkeen se oli hän, jonka tuli uskoa minulle asiansa, minä se, jonka tuli odottaa hänen tuttavallisia ilmoituksiaan. Hän oli entisestä elämästään kertonut minulle mitä tahtoi että tietäisin, elämänsä linnaväessä, metsästyksensä, seikkailuksensa; mutta mielenliikunnoista, jotka täyttivät hänen sydämensä, syystä niihin huokauksiin, jotka aaltoiluttivat hänen rintaansa, ei hän mitään virkkanut. Epäiltämättä Fabiani ei ollut niitä, jotka kokevat huojentaa huoliansa ilmoittamalla niitä muille, ja hänen kärsimisensä oli siis sitä haikeampaa.
Näin seisoimme veteen päin kallistuneina, ja käännyttyäni toisapäin, katselin sitte noiden suurten rattaiden vuorottain vajoamista mereen sitä mukaa kuin laiva vaarui.
Yhtäkkiä virkkoi Fabiani minulle:
— Tuo vanavesi on tosiaankin loistoisa; luulisipa aaltojen huvikseen siihen kirjaimia piirrustelevan. Tuossa näen l:n ja e:n! Vai petynkö? En! Kirjaimia ne ovat, ja aina samat!
Fabianin ylen kiihoittunut mielikuvatus näki aallonkuohussa mitä hän tahtoi siinä nähdä. Mutta mitähän nuo kirjaimet merkitsivät? Minkähän muiston ne paluuttivat Fabianin sydämeen? Hän oli taas vajonnut hiljaiseen miettimiseensä, mutta yhtäkkiä sanoi hän:
— Tulkaa, tulkaa! Syvyys vetää minua puoleensa!
— Miten sinun on laita, Fabiani? — kysyin minä häneltä ja otin häntä käsistä kiinni.
— Minulla on täällä, — sanoi hän ja laski kätensä sydämensä kohdalle, — paha, joka on minun kuolettava!
— Pahako, — toistin minä, — pahako, eikä parannuksen toivoa?