— Ei toivoa!
Ja näin sanottuaan meni Fabiani salonkiin ja astui hyttiinsä.
Kahdestoista luku.
Seuraavana päivänä, joka oli Maaliskuun 30, meillä oli kaunis ilma, vieno viuhka ja tyven meri. Valkeita oli isosti virkistetty ja ne lisäsivät höyrynpainoa. Potkuri teki kuusineljättä kieppausta minuutissa, ja Great Easternin nopeus oli nyt yli 12 salmuvälin.
Tuuli oli lähtenyt eteläistä. Toinen kapteini nostatti kahveli-vokan ja mesaanin. Laiva, joka täten sai vakuutta, ei vaarunut enään. Tällä hyvällä ilmalla elämä kannella kävi vilkkaaksi; naiset nähtiin soreissa vaatetuksissa; muutamat heistä kävelivät, toiset istuivat, — olinpa sanoa nurmikoilla puiden suojassa. Lapset jatkoivat kaksi päivää tätä ennen keskeytyneitä leikkiänsä; ja pulskeita vauva-vaunuja, tiuhtihevoset edessä, kulki täyttä nelistä. Jos olis ollut muutamia sotureita univormuissaan täällä, kädet lakkareissa ja nenät pystyssä, niin olisipa luullut olevansa franskalaisella kävelypaikalla.
Kello 11,35 astui kapteini Anderson ja kaksi upseeria komentosillalle. Ilma kun oli varsin edullinen vaarinotoille, he tulivat ottamaan keskipäivän korkeutta. Kullakin heistä oli kädessään sekstanti (kuusipykälikkö) ja kiikari, ja aina vähän väliä tarkastivat he eteläistä taivaanrantaa, jonne heidän aseensa vinojen peilien piti siirtää auringon.
— Keskipäivä! — sanoi kohta kapteini.
Heti ilmoitti eräs perämies ajan, komentosillan kelloa soittamalla, ja kaikki laivan uurit asetettiin auringon mukaan, jonka käynti puolipäiväpiirin yli oli vaarinotettu.
Puolta tuntia myöhemmin pantiin ovelle seuraava vaarinotto:
Lev. 51 pyk. 10 m. P.