Joukko matkustajia oli jo kokoontunut Saint Johnin kannelle. Dean Pitferge ja minä otimme haltuumme erään hytin, joka oli suunnattoman suuren salongin, eräänlaisen Diana-kalterin vieressä, jonka holvi lepäsi rivillä korinttilaiseen tapaan rakettuja pylväitä. Kaikki osoitti mukavuutta ja loistoa: matot, divanit, makuusohvat, taideteokset, taulut, peilit ja kaasu, joka valmistettiin laivassa olevassa vähäisessä kaasumitturissa.
Tarkastellessamme nyt sitä nyt tätä tuo jättiläis-kone tutisi ja alkoi liikkua. Minä menin ylempänä oleville penkereille. Keulan puolessa oli pienoinen, loistavilla väreillä maalattu katos. Se oli ohjaushuone. Neljä vankkaa miestä piti kaksinkertaisen ruorirattaan kangeista kiinni. Muutamain minuutien perästä menin taas kannelle kattilain väliin, jotka jo olivat punaiset ja joista sinisiä liekkiä nousi sen ilman ahdistuksesta, jota tuhottimet nielivät. Hudsonia en nähnyt vähääkään. Yö tunki päälle ja yön kanssa sumu, jota "olis käynyt veitsellä viilominen". Tuskin voi eroittaa huviloita, joita oli siellä ja täällä rannalla, ja lyhtyjä höyrylaivoilla, jotka nyt kimeästi vihellellen menivät pimeätä virtaa ylös.
Kello 8 aikana menin salonkiin. Tohtori vei minun kanssansa syömään iltaista erääsen komeaan ravintolaan, joka oli laitettu välikannelle ja jossa kokonainen armeija mustia passareita teki palvelusta. Tohtori tiesi sanoa, että matkustajia laivassa oli yli neljän tuhannen, joiden joukossa tuhat viisisataa, jotka olivat majoitetut laivan alimmaiseen osaan. Illastettuamme menimme levolle mukavaan hyttiimme.
Kello 11 aikana heräsin eräästä jysäyksestä. Saint John oli pysähtynyt. Kun kapteini ei voinut enää ohjailla laivaa tässä synkässä sumussa, oli hän käskenyt pysähyttää. Tämä julman suuri laiva makasi nyt ankkurissa ja uinaeli levollisesti.
Kello 4 aikana aamulla Saint John taas lähti liikkeelle. Minä nousin ylös ja riensin istumaan verandan suojaan keulan puolessa. Satamasta oli jo herjennyt. Sumu keveni. Jo voitiin nähdä virta ja sitte sen rannat. Oikeanpuolinen ranta oli verhottu vihannoilla puilla ja pensailla, jotka tekivät sen avaran kirkkomaan näköiseksi; taustassa näkyi korkeita kunnaita, ihanassa rivissä taivaanrantaa vasten. Vasemmalla rannalla sitä vastoin oli maa lakea ja rämeinen. Virralla, saarien välissä, valmistausi kuunareita ensimäisellä tuulenviuhkalla purjehtimaan, ja höyryaluksia meni vikevää virtaa ylös. Tohtori Pitferge tuli kohta seurastelemaan kanssani verandan alle.
— Hyvää päivää, toveri — sanoi hän, riipaistuansa melkoisen määrän ilmaa sisäänsä. — Tiedättekö että me, tuon hornan sumun tähden, emme pääsekään oikealla ajalla Albanyyn emmekä siis ensimäisessä junassa sieltä. Tämä tekee jonkun muutoksen tuumissamme.
— Sen pahempi, herra tohtori, sillä meidän täytyy säästäin menetellä ajan kanssa.
— Me emme tule Niagaran köngäksille ennenkuin yöllä sen sijaan että muuten tulisimme iltapäivällä.
Tämä ei ollut minun mieleeni, mutta kohtalooni oli tyytyminen.
Eikä ollutkaan Saint John Albanyn rantasiltaan kiinnitettynä ennenkuin kello 8 aikana. Aamujuna oli jo mennyt. Sen tähden piti odottaa junaa, joka oli lähtevä kello 1,40. Näin oli meillä hyvää aikaa katsella tätä eriskummallista kaupunkia, joka on New-York valtion lakia säätävä keskusta, tätä alavaa, väkirikasta kauppijas-kaupunkia Hudsonin oikealla rannalla, sen tiilihuoneuksia, yleisiä laitoksia ja sangen merkillistä maannunnais-museota. Olisipa saattanut sanoa, että yksi New-Yorkin isoista kortteleista oli siirretty sen kunnaan kupeelle, jolle se pyöröteaterin tapaisesti oli levitettynä.