— Pohjoisluode.
— Peijakas! Eihän se pohjoinen ole, se!
— Ei olekaan, Dick, ja tuskin me Gondokoroon pääsemmekään, ikävä kyllä. Mutta olemmehan sentään yhdistäneet idästä ja lännestä tehdyt löydöt toisiinsa. Ei siis ole syytä valittaa.
Victoria joutui vähitellen yhä kauemmas Niilistä.
— Vielä viimeinen silmäys, — lausui tohtori, — tähän saavuttamattomaan leveyspiiriin, jonka poikki eivät rohkeimmatkaan löytöretkeilijät ole milloinkaan päässeet! Täällä ne nyt asuvat nuo heimot, joitten luona ei kukaan vielä ole käynyt.
— Siis, — virkkoi Kennedy, — meidän löytömme osoittavat todeksi sen, mitä tiede on edellyttänyt, niinkö?
— Kerrassaan. Valkoinen Niili, Bar-el-Abiad, lähtee järvestä, suuresta kuin meri. Siinä sen lähde. Runollisuus täten kyllä joutuu tappiolle. Ennen vanhaan otaksuttiin kernaasti tämän virtain kuninkaan lähtevän taivaasta. Vanhat nimittivät sitä okeanoksi (valtamereksi), eikä ollut sekään ajatus kovin kaukana, että Niilin lähteenä olisi itse aurinko! Mutta tuosta täytyy kuin täytyykin tinkiä pois yhtä ja toista ja aika ajoin hyväksyä, mitä tiede opettaa. Kenties ei aina ole maailmassa oleva oppineita; runoilijoita ei ole milloinkaan puuttuva.
— Vieläkin näkyy koskia, — huomautti Joe.
— Ne ovat Makedon koskia, 3:nella asteella. Aivan oikein! Jospa toki olisimme päässeet seuraamaan Niilin juoksua vielä moniaan tunnin!
— Ja tuolla edessä päin näkyy vuoren huippu, — sanoi metsästäjä.