— Se on Logwekin vuori, arabialaisten Vapiseva Vuori. Koko tämän seudun on tutkinut Andrea Debono, joka täällä matkusti Latif Effendin valenimellä. Koska Niilin läheiset neekeriheimot käyvät alituista hävityssotaa keskenänsä, niin arvaatte, mitä vaaroja hänellä myötäänsä oli voitettavina.
Tuuli alkoi kuljettaa Victoriaa luoteista kohti. Välttääksensä
Logwekin vuorta, täytyi sen hakea eteläisempää ilmavirtaa.
— Hyvät ystävät, — lausui tohtori seuralaisilleen, — nyt me aloitamme varsinaisen kulkumme Afrikan poikki. Tähän saakka olemme parhaasta päästä seuranneet edeltäjäimme jälkiä. Ja eihän meiltä ole rohkeutta puuttuva?
— Ei koskaan! — huudahtivat Dick ja Joe yht'aikaa.
— Matkaan siis, ja tulkoon taivas avuksemme!
Kello kymmenen illalla saapuivat matkustajat kuilujen, metsien ja hajallaan olevain kyläin ylitse Vapisevan Vuoren kohdalle ja sivuttivat sen loivia rinteitä.
Tänä merkillisenä päivänä, huhtikuun 23:na, olivat he viidessätoista tunnissa, navakan tuulen kiidättäminä, kulkeneet lähes 600 kilometriä.
Mutta tämän viimeisen osan matkaa he suorittivat painostavissa tunnelmissa. Täydellinen hiljaisuus vallitsi gondolissa. Löydötkö ne niin valtasivat tohtorin mielen? Tätä matkaako tuntemattomain seutujen kautta mietiskelivät toiset? Oli siinä kumpaakin, ja lisäksi muistui tässä vielä niin elävästi mieleen Englanti ja kaukaiset ystävät. Joe oli yksinään filosofi, johon ei ikävä pystynyt: hänen mielestänsä oli ihan luonnollista, ett'ei heillä ollut isänmaata mukanaan siitä hetkestä kuin se oli heistä jäänyt. Hän kunnioitti kumminkin Samuel Fergussonin ja Dick Kennedyn äänettömyyttä.
Kello kymmenen illalla kävi Victoria ankkuriin vastapäätä Vapisevaa Vuorta.[21] Syötiin vahva illallinen ja nukuttiin, yhden aina vuoroonsa valvoessa.
Huomenissa he heräsivät hilpeällä mielellä. Ilma oli kaunis ja tuuli edullinen. Joen iloisuuden höystämä aamiainen saattoi heidät kaikki mitä parhaimmalle tuulelle.