— Niin justiin, mr Dick! Jos minä joskus joutuisin syötäväksi, kun eväät ovat ihan viimeisensä veisanneet, niin tapahtukoon se sitten teidän eduksenne ja tohtorin eduksi. Mutta ruokkia omalla itselläni noita murjaaneja, — hyi! Ihan minä kuolisin häpeästä!
— Hyvä se, uljas Joe! — virkkoi Kennedy. — Pidä sanas, jos kohdalle sattuu.
— Altis aina, hyvät herrat.
Iltapäivällä peittyi taivas kuumaan usmaan, jota nousi maasta. Tuskin erotti esineitä alhaalla. Peljäten samalla, että pallo saattaisi tärähtää johonkin aavistamattomaan vuoren huippuun, päätti tohtori pysähtyä.
Yö kului ilman muuta, vaikka tässä synkässä pimeydessä täytyikin olla kahta vertaa valppaampi kuin muulloin.
Seuraavana aamuna puhalsi passaadi- eli monsuni-tuuli erittäin rajusti. Se temmelsi pallon alimmaisissa poimuissa, kovasti pieksäen sitä jatkosta, jonka kautta ohennusputket kulkivat. Täytyi sitoa niitä lujemmalle, ja sen toimen suoritti Joe varsin vikkelästi, samalla tarkastaen pallon alasuuta ja huomaten sen aivan ilmanpitäväksi.
— Se on meille erinomaisen tärkeä seikka, — sanoi tohtori. — Ensinnäkin meiltä ei mene kallista kaasua hukkaan; toiseksi emme jätä peräämme tulen-arkaa jälkeä, joka lopulti saattaisi syttyäkin.
— Siitäpä tulisi kovat kolttoset matkamiehille, — arveli Joe.
— Ja silloin suin päin maahan, niinkö? — kysäisi Dick.
— Ei sentään niin. Kaasu palaisi verkalleen, ja me laskeutuisimme vähitellen. Samallainen seikka sattui franskalaiselle ilmassa-purjehtijalle, madame Blanchardille. Heitellen ilotulia ilmaan, hän tuli sytyttäneeksi pallonsa, mutta hän ei heti syössyt alas ja olisi kaiketi jäänyt henkiinkin, ellei gondoli olisi iskenyt savupiippuun ja heittänyt häntä maahan.