— Vähemmästäkin, — vastasi tohtori. — Franskalaiset, nähtyään ensi kertaa ilmapalloja, alkoivat ampua niitä, pitäen niitä kummituksina; sallittakoon siis Sudanin neekerien avata silmänsä selkoseljälleen.
— Peiakas! — sanoi Joe, pallon kulkiessa erään kylän kohdalla 30 metriä maanpinnasta. — Minäpäs otan ja heitäu heille tyhjän putelin. Jos se tulee ehjänä alas, niin ihan vissiin ne rupeavat kumartamaan ja pokkuroimaan sitä; jos se menee rikki, niin taikakaluiksi he ottavat palaset.
Näin sanottuaan hän heitti alas pullon, joka tietysti särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Neekerit katosivat päistikkaa majoihinsa, huutaen ja parkuen.
Vähän tuonnempana huudahti Kennedy:
— Katsokaas tuota kummallista puuta; eri laatua latva ja eri laatua tyvi.
— Jaa-a! — arveli Joe. — Maa se tääkin: puut kasvaa päällekkäin.
— Se ei ole muuta kuin viikunapuu, jonka runkoon on joutunut ruokamultaa. Jonakin kauniina päivänä tuuli kantoi siihen palmupuun siemenen; se juurtui, ja palmu kasvaa kuin kasvaakin.
— Kerrassaan sukkela konsti, — sanoi Joe. — Ja sen minä vien mukanani Englantiin. Aatelkaas, kun tuommoisia puita lähtee lykkäämään Lontoon parkeissa, puhumattakaan siitä, että sillä viisillä saa hedelmäpuita kaksin verroin; puistot ei levene, vaan nousee, ja se on varsin edullista pikku viljelijöille.
Tässä tuokiossa täytyi Victorian nousta ylemmäs, päästäkseen metsän yli, jossa kasvoi 90 m pitkiä puita, satavuotisia banaaneja.
— Kuinka komeita puita! — huudahti Dick. — En tiedä mitään niin kaunista kuin nuo uljaat metsät. Katsohan, Samuel.