Heimon sheikki teki parhaallaan tuloansa kaupunkiin, räikeän heleävärinen puku yllään, edellänsä torvensoittajia ja juoksijoita, jotka taivuttelivat syrjään oksia hänen tieltään.
Tohtori laskeutui alemmas, tarkastellakseen lähemmältä näitä maan-asukkaita; mutta mitä suuremmaksi pallo heidän silmissään kasvoi, sitä ilmeisemmäksi kävi heidän kauhunsa, eikä aikaakaan, niin jo saivat he jalat allensa tai karauttivat ratsuillaan pakoon.
Sheikki yksin ei liikahtanut. Hän sieppasi pitkän muskettinsa, veti hanan vireille ja jäi odottamaan. Tohtori läheni viidenkymmenen jalan päähän ja tervehti häntä arabiankielellä niin kovaa kuin jaksoi.
Nämä taivaasta tulleet sanat kuultuansa, sheikki hyppäsi ratsunsa seljästä, heittäysi alassuin pölyiselle tielle, eikä hän tästä nöyryyden asennosta noussut, vaikka tohtori koetti parastansa.
— Yhä vieläkin, — virkkoi Fergusson kumppaleilleen, — yhä vieläkin tuo väki pitää meitä yliluonnollisina olentoina, ja niin he ovat tehneet hamasta siitä saakka kuin ensi kertaa näkivät Europpalaisia. Ja kun tuo sheikki myöhemmin kertoo tästä kohtauksesta, on hän tietenkin lisäävä siihen kaikenlaista arabialaisen mielikuvituksen luomaa. Aatelkaas, mitä kaikkea meistä tarinat vielä kertovatkaan!
— Tuo saattaisi olla harmillistakin, — vastasi metsästäjä. —
Sivistyksen kannalta katsoen olisi meidän parempi käydä tavallisista
ihmisistä; neekerit saisivat silloin toisellaiset käsitykset
Europpalaisten voimasta.
— Niin kyllä, hyvä ystävä, mutta mitäpäs me voisimme tehdä? Saisit pitää paikkakunnan oppineille pitkiä selityksiä ilmapallon mekanismista, eivätkä he käsittäisi sinua kumminkaan; jotain yliluonnollista he siinä sittenkin otaksuisivat.
— Tohtori! — virkkoi Joe; — te mainitsitte ensimmäisistä
Europpalaisista näissä seuduin. Ketä ne olivat, jos suvaitsette?
— Me olemme, poikaseni, parast'aikaa majori Denhamin vaeltamilla teillä. Mosfeiassa juuri hänet vastaanotti Mandaran sulttani.
— Mikä mies se majori Denham oli?