— Odotetaan. Ole valmiina, mutta älä laukaise, ennenkuin minä sanon.
Linnut ryhmäytyivät yhteen vähän matkan päässä. Erotti selvään niitten paljaat kaulat, jotka paisuivat huudon ponnistuksissa, ja rustomaiset heltat, punasinervine nystyröineen, jotka heiluivat vimmatusti. Nämä gypaetit olivat erittäin kookasta laatua: ruumis puoltatoista metriä pitkä. Valkoisten siipien alukset välkähtelivät päivänpaisteessa. Olisi tehnyt mieli sanoa niitä siivekkäiksi hajikaloiksi, joitten kanssa niillä muutoinkin oli kamalan paljo yhdennäköisyyttä.
— Ne seuraavat meitä, — sanoi tohtori, huomatessaan lintujen kohoavan pallon mukana, — ja vaikka me kohoaisimme kuinka korkealle hyvänsä, aina ne pääsisivät meistä ohi.
— Mutta mitäs tässä on tehtävä? — kysyi Kennedy.
Tohtori ei vastannut.
— Kuule nyt, Samuel, — jatkoi metsästäjä. — Niitä on neljätoista. Meillä on seitsemäntoista laukausta, jos panemme kaikki aseet liikkeelle. Eikö meillä siis ole toivoa saada ne tapetuiksi tai karkoitetuiksi? Minä otan osalleni yhden joukon.
— En epäile sinun taitoasi, Dick. Mikä niistä sinun pyssysi tielle osuu, se on surman oma, siitä olen vakuutettu, mutta minä sanon vielä kerran, että heti kuin ne ovat hyökänneet pallon yläosan kimppuun, silloin et enää voi niitä nähdä. Ne repivät rikki päällyksen, joka meitä pitelee, ja mehän olemme 900 metriä korkealla!
Tässä silmänräpäyksessä läksi yksi raivokkaimmista linnuista täyttämään suoraa päätä Victoriaa kohti, nokka ammollaan ja kynnet levällään, valmiina iskemään, raastamaan.
— Ammu! ammu! — huusi tohtori.
Tuskin hän oli ennättänyt sanoa sen, niin hervahti lintu ja alkoi kierien pudota alas avaruuteen.