— Mutta jos pudotaan?
— Eikä pudota.
Se oli selvää puhetta se, eikä Kennedyllä ollut siihen mitään sanomista.
Mikä Dickiä varsinkin pyrki saattamaan epätoivoon, oli se, että toinen
näkyi unohtaneen olemattomiin koko hänen oman personallisuutensa:
Samuel näkyy pitävän ihan peruuttamattomana tosiasiana sitä, että Dick
Kennedystä tulee hänelle matkakumppali. Siinä ei muka epäilemistäkään.
Samuel käytti sietämättömän väärällä tavalla personallista pronominia monikon nominativissa:
— "Me" pääsemme … "me" olemme valmiit silloin ja silloin … "me" lähdemme silloin ja silloin.
Entäs genitivissä sitten:
— "Meidän" pallomme … "meidän" gondolimme …, "meidän" nousumme…
Dickiä puistutti, vaikka olikin päättänyt olla lähtemättä mukaan. Hän ei vaan hennonnut kovin paljoa vastustella ystäväänsä. Myönnettäköön sekin, että hän, oikein itsekään tietämättänsä miksi, oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut Edinburgista valikoiman vaatteita ja parhaimmat metsästyspyssynsä.
Eräänä päivänä hän tuli siihen vakaumukseen, että, jos oikein hyvin käy, niin saattaa onnistumisen mahdollisuuksia olla yksi tuhannesta. Silloin hän oli suostuvinaan tohtorin aikeisin, mutta koetti saada matkaa siirretyksi tuonnemmas ja keksi sitä varten verukkeita jos minkä kaltaisia. Hän myönsi, että kyllähän tällainen retki on varsin hyödyllinen ja tarkoituksen-mukainen… Mutta … onkohan tuo Niilin lähteitten selville saaminen oikeastaan tarpeellista?… Onkohan noista ponnistuksista todellakin hyötyä ihmiskunnalle?… Ja … kun oikein tarkoin miettii … jos nuo Afrikan raa'at heimot tulevat sivistyksestä osallisiksi … ovatkohan ne sen onnellisempia silti?… Ja onkohan se niin varmaa, ett'ei sivistystä ole ollut olemassa siellä ennenkuin Europassa?… Kenties… Ja mitäs sitä nyt oikeastaan hätäilee vielä?… Afrikan poikki päästään joskus kyllä, jopa vähemmälläkin onnenkaupalla… Kuukauden perästä, kuuden kuukauden kuluttua, vuoden päästä viimeistäänkin joku retkeilijä sinne aivan varmaan saapuu.