VIIDES LUKU
Kennedyn unelmia. — Personallisia pronomineja monikon nominativissa ja
genitivissä. — Dickin viittauksia. — Kävelyretki Afrikan kartalla. —
Minkä verran alaa on harpin kärkien välillä. — Todellisia retkikuntia.
— Speke ja Grant. — Krapf, Decken, Heuglin.
Tohtori Fergusson joudutti tehokkaasti lähtönsä valmistuksia. Itse hän johti ilmapallonsa rakentamista, teettäen tavallisuudesta poikkeavia muodostuksia, joita hän kumminkin piti aivan salassa.
Jo aikaa sitten hän oli ruvennut tutkimaan arabiankieltä ja erillaisia sen puolen murteita. Hyvän kieliaistinsa avulla hän edistyikin varsin nopeasti.
Hänen ystävänsä, metsästäjä, ei luopunut hänestä hetkeksikään, peljäten kaiketi, että toinen lähtee tiehensä, sanaakaan hänelle sanomatta. Kennedy piti siinä tarkoituksessa hänelle varsin vakuuttavia puheita, joilla ei ollut yhtään vakuuttavaa vaikutusta Samuel Fergussoniin, ja puhkesi väliin pateetillisiin rukouksiinkin, joista toinen tunsi sangen vähän liikutusta. Dick huomasi ystävän liukuvan häneltä ihan sormien välistä.
Skotlantilais-parkaa kävi todellakin sääli. Pintaa hänellä kauhusta karmi joka kerta kuin hän loi silmänsä taivaan kupua kohti; maatessaan hän tunsi päätä viepoittavaa huojuntaa, ja öisin hän aina oli putoavinansa jostain hirmuisen korkealta.
Meidän täytyy lisätä, että hän näitten kauheain painajaisten alla kerran, mitäpä kaksi, pudota romahti vuoteestaan lattialle. Siinä hän sai aika kuhmun otsaansa, ja sen hän ensi työkseen näytti Fergussonille.
— Niin, niin, — virkkoi hän säveästi, — kolme jalkaa korkealta vaan, ja sittenkin tämmöinen makkara! Aatteles sitä paikkaa!
Tämä viittaus, haikeamielisyyttä täynnään, ei tehnyt tohtoriin mitään vaikutusta.
— Emme me putoa, — virkkoi hän.