— Kovin on otus kaukana, kanaljat! — huudahti Joe. — Paras on pitää noita hirtehisiä hiukan loitompana.
Samassa hän tähtäsi etummaista ratsastajaa ja laukaisi. Talibi kaatui maahan. Muut pysähtyivät, ja siten pääsi Victoria taas hyvän matkaa edelle.
— Varovaisia ovat, — virkkoi Kennedy.
— Sillä tietävät varmasti saavansa meidät kiinni, — vastasi tohtori. — Ja se heidän onnistuukin, jos pallo laskeutuu vielä alemmas. Meidän täytyy väistämättömästi kohota korkeammalle.
— Mitäs heitetään? — kysyi Joe.
— Loput pemmikaanivarastoa! Siten pääsemme ainakin viidestätoista kilosta.
— Tuolla lailla noin! — sanoi Joe, täytettyään tohtorin käskyn.
Gondoli, joka oli jo kajoamaisillaan maahan, kohosi ylemmäs, ja Talibit ulvahtivat jälleen, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi Victoria uudelleen laskea kiiruusti. Vety pakeni päällyksen huokosista.
Pian oli gondoli taaskin kajoamaisillaan maahan. Al-Hadshin neekerit lähenivät lähenemistään. Mutta, niinkuin tällaisissa tapauksissa usein sattuu, tuskin oli gondoli tärähtänyt maahan, niin jo ponnahti pallo samalla ylös, laskeutuakseen jälleen parin kilometrin päässä toistamiseen maahan.
— Emme sittenkään pääse pakoon! — tiuskasi Kennedy vimmoissaan.