— Joe! — huusi tohtori. — Viskaa ulos viinat, instrumentit, kaikki, mikä vähänkin painaa. Viskaa viimeinen ankkurikin, sillä nyt se on välttämätöntä!
Joe heitti mitä käskettiin, mutta vähänpä siitä oli hyötyä, sillä pallo, kohottuaan hiukan, painui jälleen maata kohti. Talibit kiitivät perässä. Nyt he olivat noin parin sadan askeleen päässä.
— Joe! Molemmat pyssyt!
— Ei ladattuina kumminkaan, — vastasi Kennedy.
Neljä perättäistä laukausta pamahti, ja neljä Talibia kaatui maahan, rosvojoukon raivoisasti kirkuessa.
Victoria kohosi taas. Se ponnahteli arvaamattoman pitkissä kaarissa kuni summattoman suuri gummipallo. Omituinen näky tuo: poloiset koettavat paeta jättiläis-askelin, ja näyttää kuin he, muinaisen Antaion lailla, saisivat uutta voimaa joka kerta kuin maahan kajoavat. Mutta pitihän tämänkin kerran päättyä.
Puolipäivä läheni. Victoria väsyi, oheni, piteni; päällys veltostui, litistyi; sen hauraat poimut vingahtelivat toisiansa vasten.
— Taivas on hyljännyt meidät, — lausui Kennedy; — meidän täytyy pudota maahan.
Joe ei vastannut mitään; hän katsahti vain tohtoriin.
— Ei! — sanoi Fergusson. — Meillä on vielä lähes 70 kiloa heitettävänä.