— Tiesinhän minä sen, — virkkoi Joe, järkähtämättömästi luottaen isäntäänsä nyt, niinkuin ainakin.
Nuo kuivettuneet ruohot olivat tohtorissa herättäneet rohkean ajatuksen. Siinä viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän raahasi ystävänsä kiireimmiten palloa kohti.
— Meillä on ainakin tunti käytettävissämme, ennenkuin rosvot saavuttavat meidät. Kootkaa tuota kuivaa ruohoa suuret määrät, vähintänsä puoli sataa kiloa.
— Mitäs niillä? — kysyi Kennedy.
— Kaasua minulla ei enää ole. No niin, me kuljemme virran yli kuumennetun ilman avulla.
— Uljas Samuel! — huudahti Kennedy. — Sinä olet suuri mies!
Joe ja Kennedy ryhtyivät työhön, ja ennen pitkää oli kokonainen pieles ruohoja kertynyt baobabin lähelle.
Sillä välin oli tohtori laajentanut pallon suun, päästettyään venttilin kautta kosteaa vetykaasua ulos. Nyt hän kokoaa kasallisen kuivia ruohoja aukon kohdalle ja sytyttää ne tuleen. Ilmapallo paisuu varsin lyhyessä ajassa kuumasta ilmasta. Sadan Celsius-asteen kuumuus riittää ohentamaan ilman puolta keveämmäksi. Niinpä alkaa Victoriakin paisua; ruohoista ei ole puutetta, ja ihan silmissä sen muoto pyöristymistään pyöristyy.
Kello oli neljännestä vailla yksi.
Silloin tuli pohjoisessa näkyviin Talibien ratsujoukko, noin parin kilometrin päässä. Jo kuului heidän huutojansa ja ratsujen töminää.