— Vielä neljännestuntia, — sanoi Fergusson, — niin olemme pelastetut.
Mutta toisin piti tapahtua. Tyhjä pallo vaipui vaipumistaan alas maahan, joka oli melkein kaikkea kasvullisuutta vailla. Se oli röyhyistä kivikkorinnettä; siellä täällä moniahta pensas ja kuihtunutta ruohoa auringon polttamalla pohjalla.
Victoria kolahti useampia kertoja maahan ja kohosi taas; ponnahdukset kävivät yhä matalammiksi ja lyhemmiksi. Vihdoin se tarttui verkoistaan kiinni baobabin pitkiin oksiin. Se oli ainoa puu tässä erämaassa.
— Kaikki on lopussa! — virkkoi metsästäjä.
— Ja rantaan ei ole kuin sata askelta, — liitti Joe.
Poloiset astuivat maahan, ja tohtori läksi seuralaisineen astumaan rantaa kohti. Tällä kohtaa kuului virralta päin kovaa kohinaa. Rantaan päästyä tunsi Fergusson siinä Guinan putouksen. Ei yhtään venhettä, ei yhtään elävää olentoa näkyvissä.
Kuusisataa metriä leveänä vyörytti Senegal tässä kovalla pauhinalla vesiään 45 metriä korkeasta putouksesta. Virran suunta oli idästä länteen, mutta kallioinen ranta, joka siltä sulki tien, kulki pohjaisesta etelään. Keskellä putousta seisoi paateroita, kummallisia muodoilleen, niinkuin kivettyneet eläimet vedenpaisumuksen takaisilta ajoilta.
Mahdotonta oli päästä tämän huimaavan putouksen yli; se oli ilmeistä.
Kennedy teki vastoin tahtoansakin epätoivoisen liikkeen.
Mutta Fergusson huudahti:
— Ei vielä ole kaikki lopussa. — Ja tuossa hänen äänessään kajahti palanen tarmokasta rohkeutta.