Mutta olipa isäntäkin tämän kunnon palvelijan mielestä erinomainen mies. Millä arvon-annolla ja luottamuksella hän kuunteli isäntänsä määräyksiä! Kun Fergusson oli puhunut, niin hullu se, jonka olisi tehnyt mieli panna vastaan. Kaikki, mitä tohtori ajatteli, oli kohdallaan; kaikki, minkä hän sanoi, järkevää; kaikki, minkä hän määräsi tehtäväksi, oli tehtävissä; kaikki, mihin hän ryhtyi, oli mahdollista; kaikki, minkä hän sai aikoin, oli ihmeteltävää. Vaikka olisi Joe hakattu palasiksi, ei hän olisi mielipidettään herrastansa muuttanut.
Niinpä tohtorin uusi ehdotus, lähteä Afrikan yli ilmojen halki, sekin oli Joen mielestä jo suoritettu asia; esteitä ei minkään näköisiä. Samassa kuin tohtori oli päättänyt lähteä retkelleen, samassa hän oli retkeltään palannutkin — uskollisen palvelijansa kanssa, sillä tämä kelpo poika tiesi, vaikk'ei siitä koskaan puhunutkaan, lähtevänsä mukaan hänkin.
Hänestä oli sitä paitsi oleva varsin paljo hyötyä matkalla, hän kun oli älykäs mies ja merkillisen vikkelä. Jos olisi ollut nimitettävänä voimistelun opettaja Zoological Gardenin apinoille, jotka sentään ovat koko lailla ketteriä, niin Joe sen paikan olisi saanut ihan varmaan. Hyppiä, kiivetä, heilahdella, heitellä senkin tuhansia kuperkeikkoja, — se kävi häneltä kuin leikkiä lyöden.
Jos Fergusson oli pää ja Kennedy käsivarsi, niin oli Joe käden veroinen. Hän oli jo seurannut isäntäänsä useammillakin matkoilla ja ennättänyt hankkia itselleen jonkun verran tietoja, jotka hän sulatti omalla tavallaan, mutta erittäinkin oli hänessä huomattavana puolena hyvänsävyinen filosofia, ihastuttava optimismi. Hänen mielestään oli kaikki helppoa ja logillista ja luonnollista, ja siksipä ei hän koskaan tuntenutkaan ruikuttamisen ja marmattamisen tarvetta.
Monen muun hyvän ohella oli hänellä hämmästyttävän tarkat ja kauas kantavat silmät. Hänellä, niinkuin Keplerin opettajalla Moestlinillä, oli se harvinainen lahja, että pelkällä silmällä, ilman kaukoputkea, erotti Jupiterin kuut ja osasi laskea Väinämöisen Seulassa neljätoista tähteä, joista pienimmät yhdeksättä luokkaa. Eikä hän tuosta sen enempää ylvästellyt, päinvastoin; hän tervehti teitä varsin kohteliaasti ja osasi, tarpeen tullessa, varsin sievällä tavalla käyttää silmiänsä.
Kun lukuun ottaa sen suuren luottamuksen, jota Joe tunsi isäntäänsä kohtaan, ei käy kummaksikaan, että Kennedy ja tämä kunnon palvelija lakkaamatta kinastelivat keskenään, ei kumminkaan ilman molemmanpuolisia myönnytyksiä.
Toinen epäili, toinen uskoi; toisessa oli selvänäköistä ymmärtäväisyyttä, toisessa sokeata luottamusta. Tohtori huomasi olevansa epäilyksen ja uskon keskivälissä, mutta, se täytyy sanoani, ilman ennakkoluuloja puoleen tai toiseen.
— No niin, mr Kennedy?[6] — virkkoi välisti Joe.
— Mitäs nyt, poikaseni?
— Hetki lähenee lähenemistään. Näyttää siltä kuin reissuttais tästä kuuhun.