Senjälkeen tapaamme hänet vuonna 1845 Australiassa, jäsenenä kapteeni Stuartin retkikunnassa, etsiskelemässä sitä Kaspian meren tapaista sisämerta, jonka luultiin löytyvän Uuden Hollannin sisäosassa.
Vuonna 1850 Samuel Fergusson palasi Englantiin ja läksi heti, löytökiihkon valtaamana, kapteeni Mac Cluren kanssa kolmivuotiselle retkelle Amerikan manteren ympäri Behringin salmesta Cap Farewelliin.
Hänen rautaiseen terveyteensä eivät pystyneet mitkään matkan rasitukset eikä ilman-alan vaihdokset; hän kesti pahimmatkin puutteet ja kärsimykset. Siinä oli kerrassaan matkustajan juurikuva: vatsa sulattaa tai on sulattamatta, aina sitä myöten kuin isäntä tahtoo; jalat pitenevät tai lyhenevät sitä myöten, millainen vuode milloinkin sattuu; hän nukkuu uneen minä hetkenä päivästä hyvänsä ja herää millä hetkellä yöstä tahansa.
Eipä kummakaan, jos kohtaamme tämän uupumattoman matkamiehen vuosina 1855-1857 samoilemassa Schlagintweit veljesten kanssa koko läntisen Tibetin halki, saaliinansa peräti huvittavia etnografillisia havainnoita.
Näillä matkoillansa oli Samuel Fergusson ollut Daily Telegraphin toimeliaimpana ja huvittavimpana kirjeenvaihtajana, tuon samaisen penny-lehden,[1] jonka painos nousee 140:een tuhanteen kappaleesen päivässä, ja jonka lukijamäärä on laskettava miljonissa. Ja yleensä tohtori olikin tunnettu, vaikk'ei hän ollut minkään oppineen yhdistyksen jäsen, ei Lontoon, ei Parisin, ei Berlinin, ei Wienin eikä Pietarin maantieteellisten seurain, ei Matkustajain Klubin, ei edes The Royal Polytechnic Institution'in (Kunink. Polyteknillisen Yhdistyksen), jonka esimiehenä oli hänen ystävänsä, statistiko Kokburn.
Tämä oppinut mies oli pannut hänen ratkaistavakseen seuraavan probleman: jos tunnetaan, kuinka monta peninkulmaa tohtori on astunut, maan ympäri kulkiessaan, niin kuinka paljoa pitemmän matkan pää on tehnyt kuin jalat, koska säteet ovat eri pitkät? Ja toisin: jos tunnetaan tohtorin sekä pään että jalkain tekemien matkain pituudet, kuinka pitkä on tohtori itse, metreissä, kolmella decimalilla.
Mutta Fergusson pysyttelihe aina loitolla oppineitten seuroista, hän kun oli taistelevan eikä jaarittelevan kirkon jäsen. Hänen mielestänsä oli parempi käyttää aikaansa etsimiseen kuin keskustelemiseen, löytämiseen kuin tuulen pieksämiseen.
Kerrotaan seuraava juttu eräästä Englantilaisesta, joka oli tullut Geneveen, katsomaan Geneven järveä. Hänet pantiin istumaan noihin vanhan-aikuisiin vaunuihin, joissa istuimet ovat pitkin vaunun sivuja, niinkuin omnibuseissa, ja nyt sattui niin, että Englantilainen tuli asettuneeksi seljin järveen. Vaunut kulkivat verkalleen järven ympäri, mutta Englantilaisen ei johtunut yhtään kertaa mieleenkään kääntää päätänsä, ja sitten hän palasi Lontoosen ihastuksissaan Geneven järven kauneudesta.
Tohtori Fergusson puolestaan oli matkoillansa kyllä käännellyt päätään useammankin kerran ja käännellyt niin hyvin, että oli saanut paljonkin nähdä. Siinä hän sitä paitsi totteli luontoansa, ja meillä on syytä luulla hänessä olleen hiukan fatalismia, mutta sitä oikeauskoista laatua: hän luotti itseensä ja samalla sallimukseen.
— En minä tietäni kulje; tie minua kuljettaa. — Niin hänen oli tapa sanoa usein.