Tässä korkeudessa alkoi tuntuvampi ilmavirta kuljettaa palloa lounaista kohden. Mikä suurenmoinen näköala aukeni nyt matkustajain silmäin eteen! Zanzibarin saari esiintyi kokonaisuudessaan silmän nähdä ja siinsi tummempana pilkkuna suunnattoman suurella kartalla; maat näyttivät monivärisiltä kuosikuvilta; suuret puuryhmät tiesivät metsiä ja rikeikköjä.
Ihmiset näyttivät pieniltä kuin hyönteiset. Eläköönhuudot ja kirkumiset kuolehtuivat vähitellen ilmaan; tykkien paukaukset vain värähtelivät pallon alimmissa onteloissa.
— Kaunista tämä on, on vainenkin! — huudahti Joe, ensimmäisenä katkaisten äänettömyyden.
Kukaan ei vastannut. Tohtorilla oli tekemistä, tarkastellessaan barometrin eläyksiä ja merkitsemällä eri vaiheita pallon nousussa.
Kennedy katseli, eikä tahtonut hänellä riittää silmää, nähdäkseen kaikkea.
Auringon säteet edistivät hormin vaikutusta; kaasun oheneminen lisääntyi, ja Victoria nousi 750 metrin korkeuteen.
Resolute näytti nyt enää pieneltä ruuhelta, ja Afrikan ranta kuulsi lännessä suunnattomana, vaahtoisana juovana.
— Ettehän te puhu mitäkään! — virkkoi Joe.
— Me katselemme vaan, — vastasi tohtori, ojentaen kiikariansa mannerta kohti.
— Minunpa tekisi mieli haastella.