Dick haasteli menneistä asioista, Samuel suunnitteli tulevaisia; toinen katsoi eteenpäin, toinen taakse, Fergusson levotonna, vilkkaana, Kennedy tyyneenä, rauhallisena.
Palattuansa Tibetistä, ei tohtori pariin vuoteen puhunut sanaakaan uusista löytöretkistä, Dick arveli ystävänsä matkailuhalun laimenneen ja seikkailujanon sammuneen. Siitä hänelle suuri mielihyvä. Eikä siinä, arveli hän, lopuksi olisi hyvin käynytkään, sillä eipä kokenutkaan matkustaja aina selviä ihmissyöjäin ja metsänpetojen hampaista. Kennedy kehoitti senvuoksi Samuelia asettumaan rauhaan: olihan hän sitä paitsi tehnyt tieteen tähden jo tarpeeksi ja ihmiskunnan kiitollisuutta ansaitaksensa jo liiaksikin.
Tohtori ei tuohon vastannut mitään. Hän mietiskeli itsekseen ja ryhtyi sitten tekemään salaisia laskuja, istuen yöt umpeen numeroitten ääressä, kokeillen kummallisilla koneilla, joita ei ymmärtänyt yksikään muu. Se vaan oli selvää, että jotain suurta sen miehen aivoissa pyörii.
— Mitä hautoneekaan taas? — kyseli Kennedy itseltään, ystävän lähdettyä tammikuun keskivaiheilla hänen luotansa Lontoosen takaisin.
Eräänä aamuna hän sai sen tietää Daily Telegraphista.
— Hyvä isä! — huudahti hän. — Hulluhan se on! Ihan mieltä vailla! Vai ilmapallolla Afrikan yli! Tätä nyt vielä puuttui! Sitäkö hän nyt on miettinyt kaksi pitkää vuotta!
Ja näin puhuessaan kunnon Dick puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja pui niillä päätään varsin tuntuvalla tavalla.
Hänen emännöitsijänsä, vanha Elspeth, yritti väittämään, että tuo kaikki lienee juttuja vaan.
— Vai juttuja vainen! — huudahti Dick Kennedy. — Kyllä minä tunnen hänet. Tämä on niin hänen kaltaistaan. Vai ilmojen halki sitä nyt lähdetään! Mies kadehtii jo taivaan lintujakin! Mutta siitä ei tule mitään; minä estän moisen matkan! Anna hänelle vaan täysi valta, niin kuuhun hän vielä lähtee!
Samana iltana riensi Kennedy, puoleksi levotonna, puoleksi toivotonna,
General Railwayn asemalle, ja huomenissa hän saapui Lontoosen.