Tohtori Fergusson katsoi barometriinsä: se osoitti 3600 m korkeutta.
Kello oli nyt yksitoista illalla.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän; — nyt ei vaaraa enää ensinkään. Nyt vaan koetamme pysytellä yhtä korkealla.
— Se oli kamalaa, — virkkoi Kennedy.
— Niin, niin, — arveli Joe; — mutta olihan siitä vaihetustakin matkan varrella, enkä minä yhtään kadu, että sain nähdä myrskyn korkeammalta kannalta. Se oli somaa!
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kuunvuoret. — Vehreä valtameri.
Maanantai-aamuna kello kuuden paikoilla aurinko kohosi taivaanrannasta. Pilvet hajosivat, ja raitis tuuli valpastutti ensimmäisiä aamun välkähtelyjä.
Raikastuoksuinen maa tuli jälleen näkyviin. Pallo, pyöriskeltyään vastakkaisten ilmavirtain käsissä paikoillansa, ei ollut paljoakaan poikennut suunnastansa. Tohtori jätti kaasun tiheytymään ja laskeutui hiljalleen alas, pyrkien pohjoisemmas kulkevaan ilmavirtaan. Kauan hän haeskeli turhaan; tuuli kuljetti häntä länttä kohti, kunnes näkyviin tulivat kuuluisat Kuunvuoret, jotka puoliympyränä reunailevat Tanganajika järven päätä. Niitten seljänne, melkein kauttaaltaan yhtä korkea, siinsi sinisenä taivaanrannassa kuin mikä linnan muuri. Ja sen muurin ylitse eivät Keski-Afrikan tutkijat olleet päässeet. Muutamilla yksityisillä kukkuloilla kuulsi ikuinen lumi.
— Nyt, — sanoi tohtori, — nyt ollaan tutkimattomassa seudussa. Kapteeni Barke tunkeusi kyllä kauas länttä kohti, pääsemättä kumminkaan näille kuuluisille vuorille saakka; hän kielsi koko niitten olemassa-olonkin, väittäen niitten olevan vain Speken mielikuvituksen luomaa. Meillä, hyvät ystävät, ei saata enää olla siitä asiasta epäilystä.
— Kuljemmeko me niitten ylitse? — kysyi Kennedy.