— No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä palkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi saat kolmanneksen valtakuntaanikin. —
Punaritari valitsi pienimmän, koska hän oli kaunein.
Kuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle hellästi ja isällisesti:
— Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut miehelään. —
— Kenelle, isäni, kenelle? — kysyi kuninkaantytär.
— Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme suuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka aikoivat sinutkin ryöstää. —
— Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka tahansa — vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai tietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo astui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.
Silloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen silmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi, että ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee Punaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari, kuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos ja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä kahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän peruutti päätöksensä?
Kuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun alusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.
Ja koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti kaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet Mustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä löytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.