Lähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille, eikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.
— Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä vartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. —
Hän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi, kuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he olivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä tulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne heti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan sanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!
Voi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä kultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka paholainen, ja sanoi tyttärelleen:
— Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö sekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita penikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän maansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he hankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin kahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.
Kuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika kadottikin malttinsa kerrassaan.
— Hei — sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku isäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella, ja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas sentään! —
Jankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin Jankalovics äkkiä laskeutuu.
— No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman päässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein vuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin suuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi sinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta pistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen sinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin pienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut kitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään muuta ole vielä koskaan ylistänyt. —
— Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi. Kuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen taskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. — Elä hyvä Jumalani minua hylkää! — Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli hän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta Maailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.