— Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme ole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen ylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille, ett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista maapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta oikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä tänne. —
Ihan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän äitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:
— Mitähän tuo kuningatar haasteli sinulle? —
Poika kertoi.
— Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä minä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta siihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme kultalinnan! —
Kun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui kullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan, loikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he olivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen potkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.
— Pistä se taskuusi, pieni isäntäni! —
Kuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he jo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli kultalinnakin.
Kun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia; sanoi tyttärelleen:
— Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja olitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä lapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta silloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.