— Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka alta tuoli ei hypähdä syrjään. —
Hän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean kuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan ja istutti hänet kuninkaan viereen.
— Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä tietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa, vaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. —
Ja hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti vasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta sydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics kuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan, toiseen tämän tyttären ja sanoi: — Nämä kaksi sielua on minulle luvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! —
Hän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään ennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän he olivatkin omiansa!
Kun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa: soivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät tanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta kultaa.
Tokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan — mutta minä olin, nähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten kotiin ja teille tämän sadun kerroin.
Olkoot kultakutriset lapset huomenna teidän vierainanne!
Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.
Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi tyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia haluatte markkinoilta?