Vanhin sanoi: Tuo minulle, isä rakas, kultaiset vaatteet.
Keskimäinen pyysi: Minulle tuo hopeaiset vaatteet.
— Mitäs sinulle sitten pitäisi olla? — kysyi hän nuorimmalta.
— Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka — vastasi nuorin.
Kuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: — En ole koskaan kuullut sellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa, niin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. —
Kuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun vanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.
Kuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä pyyntöä. — No niin — ajatteli hän — kunhan tästä kotia pääsen niin kuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä kultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. —
Juuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa kovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet hievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli ruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta hevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.
Kuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa muulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet liikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään noutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen, koirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat tarttuneet lokaan.
Mutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut pysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.