Heidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika, joka haastelee hänelle näinikään:
— Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi minulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi, vaunuinesi, kaikkinesi.
Suu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata — mikähän Jumalan ihme se tuokin oli!
Mutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: — Hyvä on, annahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään siansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. —
Sika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain väliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut lennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja lennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.
Kotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja antoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen hän raskain mielin sanoi: — Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin toivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian kovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja näkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman tyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa työntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen rakkaimman tyttärensä!
Niinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: — Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh, lähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. —
— Annahan olla — ajatteli kuningas, — kyllä minä sinulle tytön lähetän! — Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin, kultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: — Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. —
Nytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa — ja kun hän vielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!