Entäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että koko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin menevänsä sian puolisoksi.
Mutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi permannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: — Se on kaikki turhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin mennä. —
Mutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin, likaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet, ettei sika nyt huolisikaan hänestä.
Mutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä nahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön, asetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa kovasti röhkien: — Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun tulee ollaksesi minun luonani. —
Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: — öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. —
Mutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi erään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille istumaan.
— Öh, öh, öh, tämä on minun taloni! —
Ja sika tarjosi hänelle maissinjyviä: — Öh, öh, öh, syöppäs nyt, kuninkaantytär! —
Kuninkaantytär itki, itki ja nukahti viimein itkuunsa.
— öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi muuttuu iloksi. —